Hyvästit tälle projektille

Tämä projekti on tullut tiensä päähän, ainakin Suomessa. Jatkan elämääni Zimbabwessa, enkä aio (ainakaan kovin paljon) murehtia tulevasta ja miten elämäni siellä asettuu uomiinsa. Rakastan ihmistä siellä, vaikka en tiedä tuoko tulevaisuus meille sen kummempaa. Olemme vain nauttineet toistemme seurasta, fyysisesti ja henkisesti.

Mun "lapsi", raskaus, jonka olen yksin saanut alulle, on uusi alku. Aloitan opintoja Binduran yliopistossa, aion suorittaa Master-tutkinnon omalta alaltani, sen jälkeen aion etsiä ympäristöalan töitä Zimbabwesta. Zim on tuntunut enemmän kodilta kuin Suomi. Asiat, niin suhteelliset kuin tulevaisuuden ratkaisut, ovat tapahtuneet kuin niiden olisi tarkoitettu menevän niin, sekä Zimbabwessa, että täällä Suomessa, jossa nyt olen parisen kk. Ikävä Afrikan aurinkoa on suuri, mutta käytännön asiat vaativat hoitamistaan.

Tämän raskauden aikaansaaminen on myöskin ollut välillä kivuliasta, mutta neuloja en ole tarvinut. Kirvelevät kyyneleet, jotka yllättivät Hararelaisen esikaupungin eucalyptus-metsässä kertoivat, että olen vihdoin löytänyt sen toisen ratkaisun. En ole silti hylännyt ajatusta omasta lapsesta, sen toteutuminen on edelleen yhtä mahdollinen ja mahdoton asia. Katsotaan mihin elämä vie. Asioilla on viime aikoina ollut kummallinen tapa järjestyä itsekseen, vaikka toiset niistä ovatkin kivuliaita, joten nyt koitan uskoa, että tämäkin asia järjestyy jotenkin päin jossain vaiheessa. Olen alkanut uskoa toiveiden voimaan.

Aukkoja ja hämmentäviä uutisia.

Mulla on lapsen kokoinen aukko sisälläni, jota koitan täyttää hakemalla huomiota ja ihastumalla. Se aukko kasvaa päivä päivältä suuremmaksi ja huomiontarve nousee samassa suhteessa.

Aamut ovat pahimpia. Yö unohtaa todellisuuden (mikä on lopulta totta?) ja aamulla se läjähtää kuin nyrkki naamaan. Unet ovat saattaneet antaa jo osviittaa siitä, mitä herättyä on vastassa, mutta silti se ei suojaa iskulta jo valmiiksi ruhjottuun vartaloon. Aamun meditaatiohetket saunan lauteilla tuovat hyvin usein kyyneleet silmiin, mutta kun antaa ajatusten virrata, tulee uusia oivalluksia ja alkaa ymmärtämään itseään vähän paremmin.

I hope reality in Africa helps me to forget the reality at home. At least there are hundreds of children wanting my attention. They need me, I need them. The best possibly therapy? I hope so! There are also other people who miss me, who have waited for me to come back since my first trip there.

------

Viime viikolla tuli hämmentävä raportti kotiin edellisestä hoidosta. Miehen siittiömäärä oli normaali eli 200-kertainen aikaisempaan verrattuna! Mun lyhyttä stimulaatioaikaa epäiltiin syyksi siihen, miksi munasolut eivät olleet kypsiä. Näiden pohjalta ajatukseni ovat siirtymässä siihen, että keväällä kokeillaan vielä kerran omilla soluilla. Sitten vasta luovutettuihin. Mulla on jo 2 ystävää, jotka ovat luvanneet auttaa luovuttamalla omiaan. Pääsisin jonossa kärkeen.

Tunteiden vuoristorata.

Täytyy sanoa, että olen oikeastaan helpottunut, ettei päästy siirtoon asti. Olin todella väsynyt jo tämän neljännen hoidon alussa ja se veti mielen todella kireälle. Jatkuviin pettymyksiin ja vastoinkäymisiin väsyy. Jos olisi siirtoon asti päästy, niin olisin joutunut odottamaan pettymystä vielä 2 viikkoa lisää.

Uutisen kuultuani ensimmäinen ajatus oli kyllä, että en jaksaisi enää edes hengittää, viekää minut pois täältä kärsimästä. Päivä alkoi kuitenkin jossain vaiheessa muotoutua uusiin uomiin, ystävä raahasi kahvilaan ja meillä oli hauskaa. Iltaa kohti olo oli oikeastaan täysin päinvastainen aamuun verrattuna.

Välillä jokin pistää sydämessä ja yrittää vikistä, että sinun pitäisi olla ihan surun murtama, et saa nauttia elämästä, kun palasia siitä murtuu pikkuhiljaa pois. Mutta miksi en saisi iloita, miksi en saisi silti olla onnellinen? Hetki on saatava olla ilman surua jostain, jota ei ole edes saanut. Minun ei tarvitse näyttää muille murtumistani, eiväthän he edes tiedä mitä olen menettänyt. Tutut ovat tietysti asia erikseen, mutta he osaavat onneksi olla ymmärtäväisiä. Ja miksi välittää tuntemattomista? Kaupassa vastaantulevista onnellisista perheistä? He saavat olla onnellisia ja minä saan olla onnellinen, omalla tavallani, vaikka siihen tunteeseen olisi ilmestynyt säröjä. Kukaan ei vaadi minulta suruaikaa, se olen minä itse, jos joku.

Tätä tunteiden vuoristorataa on ajettu koko vuosi ja nyt on aika hypätä siitä pois. En vielä tiedä tulenko kirjoittamaan lopputalvena tänne mitään, mutta jokatapauksessa jossain muodossa palaan asiaan, kun Suomessa on jo kevät.

4. ICSI:n loppuraportti.

2 kypsää, 1 hedelmöittynyt, josta tuli vain fragmentoitunut läjä soluja. Lääkärin kanssa juttelun jälkeen katsomme, jaksanko yrittää keväällä vielä yhtä jälleen kerran eri metodeilla, vai siirrymmekö suoraan munasolujonoon. Epäilevät vahvasti mun munasoluissa olevan geenivirhettä, mikä ei näkynyt kromosomitesteissä. Biologi vähän sillä silmällä niitä mun munasoluja katseli. Jotenkin vaistosin tämän, mutta joskus on pakko vähän koittaa uskoa ihmeisiin. Ne vain tuntuvat tapahtuvan muille.

Nyt pitää kuitenkin saada elää hetki. Aloitan vuoden mittaan jääneet urheiluharrastukset (karate ja juoksu) uudestaan. Tammikuussa lähden kevääseen asti Afrikan taivaan alle keräämään voimia ja tekemään sitä, mikä tuntuu sydämestä hyvältä. Säästöt ovat vihdoin kasassa. Nyt on elettävä hetki.

Nukkumiseen sain väliaikaisen avun, jonka puramme tammikuun alussa ennen reissuani.

I feel like North Korea.

"Miksi tuo edes yrittää? Eikö se nää ettei se kannata?"

Tuntuu, että tukehdun. Pelkään kipua ja punktiota ja sitä, että se on taas ihan turhaa. Perjantai lähestyy uhkaavasti, yhtä uhkaavasti, kuin ne kaksi isompaa rakkulaa, jotka kasvavat ja syrjäyttävät muut, eivätkä tahdo kuitenkaan edes hedelmöittyä ja lähteä jakaantumaan. Ahdistaa sekin, ettei varmaan ikinä tule olemaan hyviä uutisia kerrottavana kenellekään ja ihmiset pikkuhiljaa kaikkoavat ympäriltä katkeruuteni takia.

Laskuihin mukaan varpaatkin.

Ultra takana. En tajunnut edes jännittää moista saati pelätä ja turhaa se olisi ollutkin. Oikealla puolella oli 1 isompi rakkula ja 3 pienempää ja vasemmalla puolella 8!! Ennen on riittäny melkein yhden käden sormet ja nyt pitäis ottaa jo varpaitakin mukaan laskuihin. Mutta eipä sitä nyt ihan tässä vaiheessa vielä voi tietää mikä on tilanne sitten punktiossa, mutta suunta näyttää hyvältä. :) Maanantaina ultrataan lisää ja selviää punktioidaanko pe vai vasta seuraava ma.

Tänään pistän vielä Pergoveristä, mutta huomenna kuvioihin tuleekin Gonal-f ja Cetrotide jarruksi. Noiden pistely tuntuukin helpolta, kun toinen on kynässä ja toinenkin jo puolivalmis. Jei. Pergoveris on kirvellyt jonkin verran, joten on huojentavaa, ettei tarvitsekaan sitä pistellä koko loppuaikaa.

Menee kyllä ihan siivillä tämä hoito, lyhyt kaava tuntuu huomattavasti mukavammalta.

;)

Kp1 ja ultra pe klo 13. Huomenna alkaa Pergoveris. Jospa tämä kiukuttelukin laantuis pikkuhiljaa, eilen en kestänyt minkään sortin aistimuksia ja piti pyytää miestä sammuttamaan musiikkinsakin. Mulla oli jo korvatulpat päässä eri huoneessa, mutta tietyt äänet kuuluivat vielä. Tuli kyllä aika typerä olo, kun tuollaisestakin piti huomauttaa. Mutta helpottanee lähipäivien aikana, nytkin on jo parempi olo kuin eilen.

Kohta vois selvitä kirjastoon ja kauppaan.