Verso

Vajaa viikko sitten saimme kuulla, että verso ei lähde kasvamaan sisälläni ilman ulkoista apua. On otettava apuun koeputki.

Se, että olen päässyt tähän asti, on ollut pitkä matka. Verso on ollut haaveena jo 10 vuotta, ja mutkia on tullut matkaan niin paljon. Tähän asti olen luullut, että minussa onkin vikaa; masennuksen aikana syömäni lääkkeet ovatkin tuhonneet hormonitoimintani. Mutta se olikin väärä luulo. Masennuksen aikana olen kipuillut tästä asiasta eniten, mutta nyt osaan olla kiitollinen siitä itselleni, että verso ei lähtenyt vielä silloin kasvamaan. En luultavasti olisi saanut tarpeeksi tilaa itselleni toipua sairaudesta.

Vaikka ihmiset ympärilläni lisääntyvät ja pitävät sitä ihan luonnollisena, itselleni se on aina tuntunut niin kaukaiselta ja mahdottomalta ajatukselta, että en osaa edes ymmärtää kuinka helppoa se voi olla. Tällä hetkellä ajatukseni ovat jännittyneitä, edessä on jotain sellaista, joka ei ole minulle kuulunut aiemmin mitenkään. En ole uskaltanut lukea vauvalehtiä, en forumeita, en blogeja. En ole halunnut luoda itselleni turhaa toivoa. Enkä uskalla vieläkään, vaikka toivoa onkin. En ehkä ole käsittänyt tätä vielä, onhan vasta vajaa viikko kulunut siitä tiedosta, että verson kasvatus onkin täysin mahdollista.

Koska minussa ei ole mitään "vikaa", onnistumisprosentti on yhtä hyvä kuin normaalissa raskautumisessa, ellei jopa parempi, koska alkio siirretään kohtuuni juuri oikeaan aikaan. On kyse enää vain siitä kiinnittyykö se.

En edes tiedä ja tunnista mitä kaikkia tunteita tähän liittyy. Pelkoa, jännitystä, toivoakin. Niin monta vuotta mennyt ja onko se vihdoin tämä vuosi? Tähän blogiin ajattelin koittaa saada ajatuksiani vähän kasaan ja koittaa ymmärtää mitä kaikkea nyt on ilmassa.