Postia naistenklinikalta.

Tänään tuli paksu kirje Naistenklinikalta. Siinä kerrottiin, että meidät on laitettu jonoon 22.5. ja että noin puolen vuoden päästä kuukautisten alkaessa aloitetaan hoidot. Laskeskelin, että se tarkoittaa joulukuuta, jos menkat menevät about ajoillaan. Syyskuussa on lääkärikäynti Hormoniklinikalle. Miehen pitää viedä oma kontrollinäytteensä ensi viikon loppuun mennessä.

Hmm. En osaa vieläkään ajatella tätä asiaa oikein mitenkään. Pitäisikö sen tuntua joltain? Jännittää? Hermostuttaa? Innostuttaa? Ei tunnu vielä missään.

Papereissa luki, että sairaslomaa tulee IVF-hoidossa toimenpidepäivä + kolme päivää. Hui.

Sateinen lauantai.

Joskus vuosia sitten luulin, että saan lapsen 24-vuotiaana, niinkuin äitini ja isoäitini. Ajattelin, että niin oli tarkoitus. 24-vuotiaana erosin ensimmäisestä parisuhteestani ja sairastuin vakavaan masennukseen. Ei mennyt ihan niin kuin olin luullut. Tosin olen oppinut ymmärtämään lauseen luulo ei ole tiedon väärti.

Masennuksen aikaan tunsin suurta kateutta niitä kohtaan, jotka odottivat lasta. En ikinä niitä kohtaan, joilla jo oli lapsi. Raskaus oli se, jota olin vailla. Halusin tuntea ruumiini ja sen muutokset; ajattelin, että se jotenkin toisi ruumiini lähemmäksi sisäistä itseäni. Sinä aikana tuulella oli suuri merkitys, se auttoi minua tuntemaan ruumiini rajat. Saatoin istua tuntitolkulla laiturin nokassa palellen ja tuulen hivellessä kasvojani.

Toinen, epäonninen, parisuhde ei tuonut myöskään lasta, vaikka sille lupa annettiin. Ja hyvä niin. Masennus oli edelleen paha ja tuon suhteen jälkeen se myös lähti kohti pohjamutia. Inhosin raskaana olevia naisia. Inho ehkä lähti siitä, että ajattelin, että he ovat saaneet sen onnen, jota itse olin vailla. Masentuneena inhosi ympärillään näkyvää onnea, sitä olisi suonut muidenkin kärsivän. Itkin, kun kuulin jonkun tutun odottavan lasta. Itkin kiukusta, miksei se voinut osua kohdalleni? Olisin halunnut muutakin sisältöä elämääni kuin masennuksen. Nyt ymmärrän arvostaa sitä, että lasta ei minulle silloin vielä suotu, se olisi ollut aivan väärä lähtökohta. Sain yksin käydä siellä pohjamudassa ja nousta sieltä. Masennus on siitä inhottava sairaus, että ei voi tietää paraneeko siitä ikinä.

En ollut täysin lähtenyt paranemaan vielä silloin, kun ehkäisy jätettiin pois. Olin kuitenkin reippaasti menossa parempaan suuntaan. Pian tulivat muutoksen tuulet; ostimme asunnon ja sain työpaikan. Asunnostamme näkee metsää ja kalliota, vaikka onkin kaupungissa. Rauhoituin. Työ lähti sujumaan hyvin ja kenties tämän onnistumisen kautta alkoi masennus hellittää otettaan. Vielä viime syksynä kuitenkin taistelin toisen pitkäikäisen vaivan kanssa: unettomuus. Koko viime kesä etsittiin siihen lääkitystä, mutta mikään ei auttanut. Nukuin öisin 2-3 tuntia. Kaikesta tästä huolimatta jaksoin käydä töissä. Lopulta syksyllä löytyi lääke, joka alkoi purra ja nyt nukun hyvin 8-9 tuntia. Tosin rytmistä täytyy pitää kiinni, herään joka tapauksessa viimeistään klo 8 ja jos on illalla mennyt myöhään, sen kyllä huomaa.

Lääkettä ei saa käyttää raskauden aikana, joten olin ja olen huolissani siitä miten käy raskauden alkaessa. Unilääkäri tosin kertoi, että usein unettomuutta sairastavilla raskaus auttaa siihen. Toivon, että näin käy, muuten voi tulla raskaat 9 kuukautta ja vielä imetysaika päälle. Minulla on kyllä tiedossa lääke, jota voisin silloin käyttää, mutta mieluumin hoitaisin raskausajan lääkkeittä.

Lääkkeen osalta nyt on helpompaa se, että tiedän, koska raskaus mahdollisesti alkaa. Lääke ei ole vaarallinen ensimmäisellä kolmanneksella, helpotuksekseni aikoinaan asiaa miettiessäni, mutta kun nyt tiedän, koska raskautuminen on mahdollista, on tilanne helpottunut.

Näin etukäteen tämä unettomuus on ehkä yksi suurimmista jännitystä aiheuttavista asioista. Miten selviän, jos raskaus ei korjaa sitä, edes hetkellisesti?

Verso

Vajaa viikko sitten saimme kuulla, että verso ei lähde kasvamaan sisälläni ilman ulkoista apua. On otettava apuun koeputki.

Se, että olen päässyt tähän asti, on ollut pitkä matka. Verso on ollut haaveena jo 10 vuotta, ja mutkia on tullut matkaan niin paljon. Tähän asti olen luullut, että minussa onkin vikaa; masennuksen aikana syömäni lääkkeet ovatkin tuhonneet hormonitoimintani. Mutta se olikin väärä luulo. Masennuksen aikana olen kipuillut tästä asiasta eniten, mutta nyt osaan olla kiitollinen siitä itselleni, että verso ei lähtenyt vielä silloin kasvamaan. En luultavasti olisi saanut tarpeeksi tilaa itselleni toipua sairaudesta.

Vaikka ihmiset ympärilläni lisääntyvät ja pitävät sitä ihan luonnollisena, itselleni se on aina tuntunut niin kaukaiselta ja mahdottomalta ajatukselta, että en osaa edes ymmärtää kuinka helppoa se voi olla. Tällä hetkellä ajatukseni ovat jännittyneitä, edessä on jotain sellaista, joka ei ole minulle kuulunut aiemmin mitenkään. En ole uskaltanut lukea vauvalehtiä, en forumeita, en blogeja. En ole halunnut luoda itselleni turhaa toivoa. Enkä uskalla vieläkään, vaikka toivoa onkin. En ehkä ole käsittänyt tätä vielä, onhan vasta vajaa viikko kulunut siitä tiedosta, että verson kasvatus onkin täysin mahdollista.

Koska minussa ei ole mitään "vikaa", onnistumisprosentti on yhtä hyvä kuin normaalissa raskautumisessa, ellei jopa parempi, koska alkio siirretään kohtuuni juuri oikeaan aikaan. On kyse enää vain siitä kiinnittyykö se.

En edes tiedä ja tunnista mitä kaikkia tunteita tähän liittyy. Pelkoa, jännitystä, toivoakin. Niin monta vuotta mennyt ja onko se vihdoin tämä vuosi? Tähän blogiin ajattelin koittaa saada ajatuksiani vähän kasaan ja koittaa ymmärtää mitä kaikkea nyt on ilmassa.