Tyyppi kyydissä.

En jaksanut eilen kirjoittaa, mutta tosiaan yksi tyyppi sieltä lähti mukaan. Ei ollut mikään top-luokan alkio, koska kahdessa solussa oli kaksi tumaa eli ei jakautunut aivan kunnolla. Kyytiin se nyt kuitenkin laitettiin, koska toki mahdollisuuksia on. Ei ihan niin hyvät tsäänssit kiinnittyä ja vähän korkeampi keskenmenon vaara, mutta kunhan päästään alkuraskaudesta, niin sitten jatkuu normaalina.

En kovin lujasti jaksa uskoa, että se kyytiin vielä jäisi, ensimmäisellä kerralla. Tokihan se on mahdollista, mutta joku vaan inttää vastaan koko ajan. Testipäiväkään, 1.2., ei tunnu kovin lupaavalta sattuneesta syystä. Mua pelottaa muutenkin jo ajatus testipäivästä, ehkä se toivo mikä kuitenkin on ja sitä suuremmin se pettymys mikä siitä toivon menetyksestä tulisi. En edes tiedä olisiko parempi testata itse vai odottaa verikoetuloksia. Äh!

Nyt on siis Lugesteronit eli keltarauhashormonilääkkeet päällä. 8 tunnin välein tungetaan emättimeen. Yöunet siis jää väkisin lyhyeksi, kun en ole ollenkaan nopea nukahtamaan, tunti menee yleensä helposti ja sitten nukkumisaikaa ei jääkään kuin 7 tuntia. Vaikka vielä tämän viikon olenkin kotona ja voisi jatkaa nukkumista Lugen jälkeen, niin en mä enää herättyäni unta saa. Huoh.

Nukkumisongelmat nostikin taas vähän päätään ja etsin netistä tietoa Uniklinikoista. Tuosta aika läheltä löytyisikin yksi, mutta raha lienee nyt ongelma. Itseasiassa haluaisin vain saada keinoja, millä saisin turhan herkälle virittyneen hermoston rauhallisemmaksi. Toki jo jotain tiedänkin ja käytössäkin on, mutta mahdollisesti lisää tietoa mihin juuri itse voisi kiinnittää huomiota. Näitä tässä jo vähän ennakkoon mietinkin sitten kun/jos vauva tulee taloon ja yöheräämiset ovat väistämättömiä. Luonto voi auttaa, mutta haluan olla edes jotenkin valmistautunut.

1 kyytiläinen

Huomenna on sitten lähdössä yksi kyytiläinen mukaan. Näin ainakin toivon, kun ei Naikkarilta ole soittoa tänään kuulunut. Jee! Toivottavasti tarraa hyvin kiinni!

Punktio

Yöllä valmistauduin keinotekoiseen ovulaatioon näkemällä seksiunia ja pussailemalla kaikkia. Tyypillistä. Aamulla hiljaisuuden vallitessa matkasimme bussilla Naistenklinikalle. Pääsin samantein petiin ihanissa sairaalavaatteissa ja mies kävi hoitamassa omat hommansa. Esilääkitys tehosi nopeasti ja itse toimenpidekin meni rennosti lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Oon vaan puhua pälpättäny niin, että en ole edes seurannut mitä tapahtuu ja kerran pyysin lisää kipulääkettä. Ei ollut kuitenkaan äärettömän kivulias ja 3 munasolua sieltä sitten saatiin kerättyä. 1 bonus siis perjantain ultran jälkeen.

Päästiin takas huoneeseen ja vissiin torkuin hetken. Sitten pitikin pyytää yksi särkylääke, kun alkoi olla aika kipeä olo. Yhdeltä päästiin lähtemään kotiin, kun olin saanut syötyä ja käytyä vessassa. Kurkku on edelleen tosi kuiva, samoin kädet, joten meinasi olla vaikea saada sitä leipää alas.

Nyt olen ehtinyt jo nukkuakin reilu pari tuntia. Maha kipuilee yhä vähän, mutta ei niin paljon, että pitäisi särkylääkettä ottaa. Pakkasessa odottaa nougat-jäätelö ja eiliseltä on keittoa.

Keskiviikkona on sitten siirto, jos joku noista kolmesta nyt sitten hedelmöittyisi. Huomisen pelkään, että tuleeko puhelua ettei ole mitään siirrettävää. On tää helppoo.. Onneksi on ihana tukijoukko takana.

Väärä lohdutus?

Yksi ainoa väärä lause väärällä hetkellä voi näköjään myrkyttää koko mielen.

Ihmisen tarve lisääntyä on syvällä biologiassa, ilman sitä tämän lajin elämä loppuisi. Kun itse siinä epäonnistuu, tuntuu, että ei elämällä sitten ole tarkoitusta. Tiedän, että voi elää onnellisen elämän myös lapsettomana, mutta itse en ole siihen (vielä?) valmis. Se, että tuota epätoivoista tunnetta, jota ei järjellä edes pysty selittämään, vähätellään, tuntuu todella pahalta. Hetkellä, kun tuntuu, että tilanne alkaa taas luisua käsistä, ei yksinkertaisesti kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä lapsettomuuden tuskaa. Onnellinen on se, joka kykenee lapsettomuuden hyväksymään tai jopa vapaaehtoisesti sen valitsemaan. Sitä on kenenkään lapsellisen turha edes yrittää ymmärtää.

Jos pitäisi valita kummasta mieluumin kärsisin, masennuksesta vai lapsettomuudesta, valitsisin masennuksen. Pelkään, että tämä luisuu masentuneeseen lapsettomuuteen koko tilanne.

2 surkeaa

Ultrassa löytyi vain 2 isoa munasolua! Lääkäri ihmetteli miten reagoin näin huonosti tuohon lääkehoitoon, mutta onko tuo nyt mikään ihme, kun mikään lääke ei mulla yleensä toimi hyvin! Mies sanookin mua tefloniksi sen takia, mutta olisko se lääkäri kuitenkaan uskonut mua, jos olisin asiasta maininnut. Tuskin, kun verikoearvot näytti kuitenkin ihan ok. Noh, onpahan todistettu sekin, että ei ole mun omassa päässä tuo lääkeasia.

Vaikka toivo hetkeksi romahtikin, niin kyllä se on jo vähän tullut takaisin. Onhan siellä kuitenkin ne 2 ja kuulemma muutama pienempikin kasvamassa. Toivotaan siis, että ne pienemmätkin kasvaisivat tarpeeksi isoiksi ja saataisiin edes muutama lisää. Vaikka meille tehdään ICSI, niin ei silti voi olla varma munasolujen hedelmöittymisestä. Nyt vaan toivotaan, että edes joku hedelmöittyy, koska tuskin tässä kannattaa yhtään toivoa pakkasen puolelle kuitenkaan. Sama show siis edessä, jos ei tästä nyt onnistu.

Pelkkää toivomista ja odottamista tämä elämä. Blaah.

Piikittely..

..on mennyt tosi helposti. Turhaan oikeastaan jännitin, koska ei se pistäminen satu yhtään, eikä lääkeainekaan pahemmin kirvele. Viitenä iltana olen nyt ehtinyt kasvatella munasoluja ja täytyy sanoa, että pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että niitä siellä oikein urakalla kyllä kasvaa. Alavatsa on hieman turvoksissa piikeistä ja luultavasti myös näistä kasvavista munasoluista ja painettakin siellä välillä tuntee.

Muuten ei ole ollut tässäkään mitään sen kummempaa oiretta. Liikuttavat asiat itkettävät kyllä tosi herkästi ja varsinkin kun rupean ajattelemaan tätä hoitoa ja sen mahdollista lopputulosta. Asiaa ei yhtään auttanut se, että pientä olisi jo odottamassa kaikennäköistä tarvetavaraa. :) Toivottavasti tämä hoito nyt toisi niille käyttäjän!<3

Ekat piikit

Nyt on pakko sanoa, että jännittää! Pistän ensimmäisen Puregon-piikin tuossa kymmenen maissa illalla. Olo on hikisen hermostunut. En pelkää piikkiä, enkä sitä, että se hirveästi sattuisi, mutta se itse pistäminen laittaa kyllä jännittämään. Eilen näyttivät ihan hyvin Naistenklinikalla miten kaikki tapahtuu, mutta en saanut kokeilla itse pistämistä. Viikonloppuna lähden vielä yökylään, mutta onneksi sellaiseen paikkaan, jossa kyllä pystyn piikitykset hyvin hoitamaan.

Alkaa kyllä nyt ihan tosissaan tuntua konkreettiselta tämä homma. Puhuttiin jo hoitajan kanssa punktiostakin ja miten se menee. Työterveyslääkäri oli onneksi ymmärtäväinen ja antoi mulle sairaslomaa hoidon loppuun asti eli vielä viikon kolme. 25.1. on pakko sitten jo päästä takas töihin, että saa muuta ajateltavaa piinapäiville. :D

Maanantaina menen aamulla labraan ja ottavat siellä sitten verikokeita. Katsovat niistä sitten pitääkö annostusta kenties muuttaa. Kahden viikon päästä on sitten jo varmaan ainakin punktio tehtynä, ellei jopa alkionsiirtokin! Se riippuu ihan siitä minä päivänä sen punktion tekevät. Huu!

Uni.

Tämänaamuinen uni ei ollut mikään kovin mukava. Olin unessa saanut lapsen. Olin ilmeisesti onnellisesti unohtanut moisen tapahtuman, koska yhtäkkiä havahduin, että se lapsi on ollut yli vuorokauden ilman ruokaa ja vaipanvaihtoa huoneessa, jossa asuin lapsuudessani. Annoin vauvalle maitoa ja vaihdoin vaipat, jotka olivat ihan täynnä ja peittelin sen takaisin äitiyspakkauslaatikkoon, jossa se oli ollut ja päätin, että nyt alan huolehtimaan siitä paremmin. Muistin siinä unessa, että synnytys oli mennyt äkkiä ja hyvin, mutta ilmeisesti olin samantein unohtanut tämän, kun vauva ei vielä ollut kuulunut normaaleihin arkirutiineihin. Unessa olin ollut järkyttynyt moisesta unohtamisesta.

Muistinmenetys ja unohtaminen ovat mulle traumoja masennusajoilta, joten mietin, että nyt ne sitten varmaan yhdistyivät tämän toisen ajatuksia herättävän asian kanssa. Kesti taas pitkään ennenkuin toivuin unesta, enkä itseasiassa taida olla siitä vielä kokonaan toipunutkaan.