Tukalaa.

Ei tänne oikein mitään kuulu. Meinasin jo poistua koko päivitysruudustakin, kun ei jaksais sanoa mitään.

Alamahassa alkaa olla vähän tukalaa. En muista, että aiemmin olisi ollut tämmöistä, mutta aika kultaa muistot tai jottain. Ehkä sitten vaan erilaisia tuntemuksia on nyt, joka kerta olen luullut jotain tuntevani. Ylihuominen ultra sitten paljastaa kasvaako siellä mitään ja punktiopäivä määräytyy.

Kävin maanantaina toisen kerran juttelemassa ja nyt meni ihan kivasti. Puhuin kyllä paljon ja asian ohitsekin, mutta ne asiat vaan olivat sellaisia, jotka olivat odottaneet ulospääsyä jo jonkun aikaa. Verikokeessakin kävin aamulla ja hormoniarvot olivat ok, joten jatkoin 375 IUI:lla. Eilen ruiskun ja neulan välistä vuoti liuosta, muttakun en tiennyt paljonko oli mennyt hukkaan, niin eipä sille oikein mitään voinut. Jospa sitä meni tarpeeksi kuitenkin. Kieltäydyn stressaamasta asiasta tämän enempää. Sensijaan en ole kieltänyt itseltäni haaveita siitä, että mitä sitten, kun hoito onnistuu. Kai sitä saa kesävauvasta haaveilla? :P Tullaan sit rytinällä alas jos tullaan, mutta toivoakin on oltava.

Round two.

Ensi viikolla saadaan aikataulut uuteen hoitoon. Jee. Vähemmän jee on se, että tulin taas kerran kipeäksi. Painoa en ole saanut nostettua Nyhjää tyhjästä ongelma-laitoksen aiheuttaman huonovointisuuden takia. Mitään ei edes tee mieli, saati, että jotain sais kunnolla alas pahoinvoinnin iskettyä. (Ei kannata edes kuvitella mitään!)

Muuten lähden kyllä positiivisella mielellä tähän juttuun. Vielä kun pysyisi edes jotenkin terveenä.

Viime viikolla tuli katseltua ihan vääränlaista ohjelmaa: dokumentti kehoihimme kertyneistä myrkyistä. Iskipä sellainen maailmantuska, ettei vähemmästä väliä. Muutanko johonkin kuplaan asumaan?

Onneksi yksi ihana ihminen on tullut taas takaisin elämääni. Ja toiselta suunnalta sain kuulla iloisia vauvauutisia. Onneksi ovat ystävät, uudet ja vanhat, vähäiset määrältään, mutta sitäkin tärkeämmät.

Synarela

Synarelan sumuttelun aloitin maanantai-iltana, mutta en onneksi ainakaan vielä ole huomannut mitään fyysistä oiretta. Psyykkisellä puolella.. maanantaina vielä taisteli tunteet keskenään aika lailla, nyt olo on jotenkin rauhoittunut. Tasainen olo on kyllä kaikin puolin nyt. Olen saanut positiivista kannustusta, kun oma mieli on alkanut pelätä. Tämä on vain aika raskasta näin pimeimpään aikaan vuodesta. Toisaalta ehkä ihan hyvä, että on tämä pimeä talvi, koska keväällä taas kuitenkin hormonit hyrrää ja käyn niin kierroksilla, että en osaisi ottaa edes ihan näinkään lungisti asioita. Nyt kuitenkin lähdetään ihan hyvillä mielin kohta uutta vuotta 2010.

Huomenna...

..soi ivf-hoitajan puhelin iltapäivällä ja tämä show voi alkaa.

Ja voi hemmetti kun nyt sattuu mahaan ja selkään, taidan mennä peiton alle pelaamaan ja henkisesti lepäämään. Reipas kävelylenkki ois ihan jees tähän kipuiluun, mut seura puuttuu, enkä jaksa alkaa vinkumaan ketään seuraksi. Nyt just tuntuu myös siltä, että en jaksais puhua kenenkään kanssa mistään, varsinkaan näistä asioista, kun on tunne, että ei kukaan jaksa kuunnella. Se on palturia, koska tiedän olevan kuunteluhaluisiakin ihmisiä, mutta mieli haluaa nyt vähän leikkiä mun kanssa. Suotakoon se sunnuntaina ja unohdutaan virtuaalimaailmaan maan alle hetkeksi.

Lääkkeen tiputus on menossa ja se on tarkoittanut huonosti nukuttuja öitä. Sekin osaltaan vaikuttaa fiilikseen. Onneksi tuossa oli vielä täysikuu pahentamassa ihmissusiaikaa. Uuuuuuu-uuuuuuuu!

Forumeja

Sunnuntaina erehdyin muutamalle keskusteluforumille lukemaan IVF-hoidoista. Ei olis kannattanut. Niin moni asia siellä rupesi ärsyttämään.

Onneksi asiat ovat omassa päässä rauhoittuneet, eikä ihan koko ajan tarvitse pyörittää mitään hoitosuunnitelmia päässä. Ennen kuin selvisi mikä meillä mättää, olin kyllä tasaisin väliajoin maassa raskautumattomuuden takia, mutta nyt olen rauhoittunut, kun tiedän, että asialle vihdoin tapahtuu jotain. Asiat etenevät pikkuhiljaa ja toivoa on enemmän kuin ikinä tähän mennessä.

Nimiä olen jo vähän koittanut miettiä ja painaa päähän. Aikaahan on. Vähän olen jo miettinyt makuuhuoneen uudelleenjärjestelyä ja muita käytännön juttuja. Samoin koko IVF-kuvio alkaa olla päässä aika selkeänä. En silti ajatellut palata noille forumeille lukemaan vauhkojen naishenkilöiden vuodatuksia. Toki täydellisesti ymmärrän tämän vauhkoamisen, mutta itse en vain nyt jaksa sitä. Ja onhan se tärkeää saada vertaistukeakin.

Pisti silmään, kuinka monet siellä puhuivat niinkuin olisivat yksin olleet tässä "vauvaprojektissa" liikkeellä. Tosin kyllä jokunen siellä myönsikin, että ei se mies tätä niin vakavissaan ota. Ehkä vain luin tekstejä väärin, ehkä siellä halutaankin puhua vain omasta puolesta, minulle vain on tärkeää, että molemmat ovat mukana. Hirveän usein mainitaan, kun ihmiset pariutuvat ja alkavat puhua minän sijasta me-muodossa, että se on jotenkin huono juttu, mutta tämä olisi minusta sellainen asia, jossa olisi hyvä ajatella me-asenteella. Kaikessa muussa olenkin aika pitkälti minä minä-ihminen, ellei oikeasti olla yhdessä jotain tehty.

Jatkanen minä-me-pohdintoja jossain vaiheessa, nyt kutsuu sauna!

Kesäloma takana

Kesäloma tyhjensi aivot lapsettomuusasioilta ja hyvä niin. Kuukauden päästä on jo lääkäriaika ja pitää ryhtyä ostamaan hormoneja. Niitä on pakko ostaa pienemmissä satseissa, yhden kuukauden palkalla en siihen pysty.

Joulukuusta voikin tulla sitten kireä. Ehkä. Ei voi ihan varmasti tietysti sanoa, että miten psyykkinen puoleni reagoi vahvaan hormonilääkitykseen. Oma hormonitoiminta pysäytetään kokonaan sen kierron ajaksi ja tilalle tulee lääkitty kierto.

En edelleenkään ymmärrä, että tässä jotain tapahtuu. Taidan elää niin paljon juuri tässä hetkessä, että en osaa ajatella näitä asioita. Syksyasiat ovat kuitenkin lähteneet liikkeelle, aamut ovat jo koleita, treenit ovat alkaneet kesätauon jälkeen ja töissäkin viimeiset alkavat palata pikkuhiljaa lomilta. Syksy tuo työkuvioihinkin muutoksia, mutta se onkin jo toinen juttu. Toivon vain, että itse jaksan pian alkavan rumban.

Mukava on ollut tuntea, että tukea on kuitenkin saanut. Ystävä on jaksanut kannustaa, ja korjata puheitani; puhun edelleen jos (se lapsi tulee), niinkuin epäilisin yhä asiaa kovasti. Sitkeästi hän jaksaa kuitenkin sanoa, että ajattele kun! Niin realisti/optimisti kuin nykyään olenkin, niin tässä asiassa vanha pessimismi nostelee päätään.

Yksi kaukainen matka on vielä edessä ennen hoitojen kunnolla aloitusta. Afrikka kutsuu! Käyn pikaisesti katsomassa kummityttöäni ja hänen elinympäristöään, kouluja ja eloa köyhässä maassa. Sen jälkeen alkaakin hyvin pian tapahtua! Tässä on taas paljon odotettavaa edessä!