Uusi metodi..

Kokeillaas Jadekiven metodeja positiivisesta ajattelusta.

WTF?!

Sain juuri soiton Naikkarilta ja mehän päästiin tällä kertaa heti ekalla kerralla hoitoon. Ei siis enää kuukauden odottelua! Aikataulusta sen verran, että 8.9. alkaa sumuttelu ja 22.9. pistokset. Punktio ois sit viikolla 40, jos kaikki menee hyvin siihen asti. Mukana myös todella järeät aseet eli se vehnänalkioöljy. ;D

Ehkä täs jotain toivookin saa kasaan, ees hetkeks. EHKÄ.

En jaksa

aina vaan odottaa jotain!

Vehnänalkioöljypullolle käypi tieni.

Optimistisuus on kadonnut jonnekin sielun syövereihin. Oon ihan varma jo siitä, että ei päästä edes vielä tästä mihinkään hoitokiertoon, vaan ootellaan nätisti edelleen kk. Ja ei se hoitokaan mitään tulosta tuo, tilanne jää tällaiseksi ikuisesti. Taidan muuttaa luolaan asumaan jonnekin Intiaan, enkä halua nähdä enää ketään.

Etsintäkuulutus: toivo!

Toivo on nimittäin tosi hukassa jälleen kerran. Menkat alkoi eilen (yöllä) 2 päivää myöhässä ja ehdin hetken olla kaveri toivon kanssa (vaikka tiesin, että turha kaveerata, mutta kuitenkin!), mutta nyt se heppu on totaalisen hukassa. Jos aamulla ensimmäisenä alkaa itkeä herättyään, kun tajuaa, että unimaailma ei olekaan totta, niin tajuaa, että toivo on lähtenyt ihan toiseen maahan.

"Ei tää tuu ikinä onnistuun. Ei päästä tähänkään hoitoon kuitenkaan, kun siellä on kiireisempiä ensin. Ei jaksais oottaa taas kuukautta ja sen jälkeen pari viikkoa hoitojen alkuun. Ei tääkään hoito tuu onnistuun. Tää on vika kerta ja taatusti tuhoon tuomittu. Ei oo rahaa mennä yksityisellekään. Yhyy, parku.."

Menkkakivut ja hammaslääkäri. What a great combination. Ja epätoivo (sentään sen sortin toivoa löytyy täältä!)

Unta.

Näin unen, jossa meillä oli poikavauva. Olimme jonossa ns. neuvolaan, ja tajusin, että sehän on jo vuorokauden ikäinen, enkä ole ruokkinut sitä tai vaihtanut vaippoja. Sitten puin sen ampiaisasuun ja lähden ystävälle esittelemään..

Nyt tarvis kipeästi juoksulenkkiä tyhjentämään tuo uni päästä, mutta ei voi, kun pitää lähteä saattamaan anoppi junalle. Piih. En siis pidä yhtään tuollaisista unista, jää vain ahdistunut olo.

Harvemmin tätiä odottelee..

Viimeiset aika monta vuotta on koko ajan odotettu jotain etappia tai tulosta tai tapahtumaa ja nyt sitten on vuorossa jälleen tädinodottelu. Ja sitten odotetaan päästäänkö tämän tädin jälkeen seuraavaan (ja vikaan!) hoitokertaan. Jos ei päästä, niin sitten odotellaan taas tätiä ja sitten odotellaan hoidon alkamista ja sitten odotellaan hoidon eri vaiheita ja sitten odotellaan saadaanko sieltä yhtään munasolua/alkiota ja sitten odotellaan kiinnittyykö se. Jos näistä vaiheista on päästy, niin sitten odotellaan, ettei vaan tule keskenmenoa ja kun ja jos siitä vaiheesta päästään, niin sitten odotellaan, ettei vaan mitään muuta vakavaa satu matkan varrella. (Mihin jäi se lapsen odotus? Mahtuuko se enää näihin muihin odotuksiin ollenkaan?)

Kyllä sitä vaan näkee välillä niin sumuisin silmin ne ihmiset, jotka pääsevät tuon suuremmitta odoitteluitta pariin viimeiseen odotukseen. Tuskin edes tajuavat pelätä keskenmenoakaan niin paljon. (Tämä on spekulaatiota vain, koska en itse voi päästä ikinä tällaiseen tilanteeseen.)

Olisikohan elämä tyhjää, jos ei joutuisi näin paljon odottamaan? Ja mitä sitten tapahtuu, kun odotukset on ohi? Onko ne ikinä ohi? Iskeekö tyhjyys? No, ehkä sitä on turha miettiä tässä vaiheessa, kun ei olla päästy tämän pidemmälle..

Loman jälkeen.

Palasin eilen taas luentosalin penkille heinäkuun lomailun jälkeen. Heinäkuussa olin Bulgariassa, Tampereella, kotiseudullani ja Skotlannissa, joten kovin montaa yötä en omassa sängyssä viettänyt. Sunnuntai-iltana myöhään saavuin vihdoin kotiin ja eilinen on mennyt aikamoisessa kulttuurishokissa. Kiukuttanutkin oikein urakalla, miesparka.

Osansa ahdistuneista fiiliksistä antoi odotus tämänaamuisesta soitosta Naistenklinikalta. Soitto saapui juuri äsken ja selvisi, että kromosomeissani ei ole mitään vikaa. Helpotus? No ainakin tiedon saaminen helpotti, mutta samalla alkoi myös jännitys jo tulevaa hoitoa varten. Se tulee alkamaan syys-lokakuussa (riippuen kuinka kiirettä siellä taas pitää..) ja tällä kertaa Menopurilla. Siinä on kuulemma vielä lisäksi hormonia, joka auttaa munasoluja kypsymään paremmin. Mutta hirveä stressi tietysti siitä jo, että se on sitten viimeinen hoito.

Aion kaikesta huolimatta maksaa harrastukseni syyskauden maksun (taikausko) ja onpahan sitten jotain mitä treenata, jos kaikki menee taas penkin alle. Sinne on ollut ikävä, kun jätin kevään maksun suorittamatta, kun ajattelin, että en voi sinne mennä. Laji on siis sellainen, että sitä ei oikein voi raskaana harrastaa. Tosin vielä elokuussa en pääse sinne muutenkaan, kun luennot ovat tietysti iltaisin. Seuraavan viiden viikon aikana on kahtena kertana vain vapaata (treenit ti ja to), jolloin sinne pääsisin. Pakko yrittää mennä!