Joulu.

Joulu on mennyt anopin luona Joensuussa. On syöty ja otettu villiintyneitä valokuvia itsestämme ja karvaeläimistä.

Synarela ei ole aiheuttanut mitään muuta kuin, sen minulle tietysti tutuimman, unettomuuden. Ei onneksi hirmu pahana, heräilen vaan tiuhaan yöllä, kun normaalisti en ole nyt vuoden aikana hirveästi heräillyt. Olisihan se pitänyt arvata, että tämä oire on se, joka iskee jokatapauksessa. En tiedä onko se tämä hormoni vai mikä, mutta ajatukset eivät oikeastaan hirveästi minkään muun asian ympärillä pyöri. Maltti on kadonnut myös jonnekin metsän siimekseen.

Synarela

Synarelan sumuttelun aloitin maanantai-iltana, mutta en onneksi ainakaan vielä ole huomannut mitään fyysistä oiretta. Psyykkisellä puolella.. maanantaina vielä taisteli tunteet keskenään aika lailla, nyt olo on jotenkin rauhoittunut. Tasainen olo on kyllä kaikin puolin nyt. Olen saanut positiivista kannustusta, kun oma mieli on alkanut pelätä. Tämä on vain aika raskasta näin pimeimpään aikaan vuodesta. Toisaalta ehkä ihan hyvä, että on tämä pimeä talvi, koska keväällä taas kuitenkin hormonit hyrrää ja käyn niin kierroksilla, että en osaisi ottaa edes ihan näinkään lungisti asioita. Nyt kuitenkin lähdetään ihan hyvillä mielin kohta uutta vuotta 2010.

Huomenna..

..alkaa sumuttelu ja oman hormonitoiminnan pysäytys. Kaikenlaista oloa on nyt ollut viime päivinä, sekä hyviä että huonoja. Ajatuksia, joista pitäisi päästä eroon, kun niistä ei ole kuin pahaa mieltä itselle. Maltti olisi valttia, mutta itselläni sitä ei kauheasti ole.

Vähän inhottavasti nyt menee joulun ajalle nämä hormonihommat. Tammikuun 5. alkaa pistoshoidot ja sille päivälle on sitten jo äiti pyytänyt yökylään. Ei tuntunut ymmärtävän, että kun mä joudun aloittamaan itseni pistelyn silloin, niin se olisi kiva tehdä omassa rauhassa omassa kodissa. Mutta tuo nyt ei ole ainoa asia, jota hän ei ymmärrä. Onpa kiva sitten siellä vetäytyä piikityshommiin, joka on vielä vierasta itsellekin, kesken kaiken, varsinkin kun sukulaisia tunkee tuvan täyteen. Ei ole oikein sellainen asia, josta haluaisi huudella. Mikä siinä nyt oli niin vaikeaa, kun ilmoitin, että paras viikonloppu olisi 16.-17.1. Ei ollut taas äidillä malttia odotella meille sopivaa hetkeä. Mistä lienee malttini periytynyt?

Aikoja

Tänään vihdoin aukeni aikataulut. Tuomaanpäivänä 21.12. alkaa tämä show. Aloitetaan sumuttelusta, ja siitä siirrytään piikkeihin. Viikolle kolme on sitten ajoitettu punktio. Nyt sitten pidetään huolta terveydestä, kunnosta ja koitetaan pysyä henkisestikin kunnossa. Jälkimmäisin tuottaa nyt pieniä vaikeuksia, saa nähdä onko perjantain lääkäristä jotain apua tähän. En halua tämän jäävän työn alle.

Kontrollifriikki?

Onpa nyt ahdistanut ihan huolella viime aikoina. Täysi kontrolli on se, mitä haluaisin ja ahdistun, jos asiat eivät menekään niin. En tajua mistä tuo kontrollin menetyksen ahdistus on iskenyt, mutta haluaisin nyt oppia hieman relaamaan siinä asiassa. En tunne oloani mitenkään turvalliseksi tai hyväksi esim. humalassa olevien ihmisten kanssa. Se suorastaan ahdistaa, mutta sitä samaa rentoutta haluaisin nyt oppia. Okei, ehkä se monen vuoden masennus- ja psykoosilääkityksen aiheuttama sekavuus yrittää nyt tasapainottua tällä kontrollifriikkiydellä.

Ahdistaa, että siitä hoidosta tai sen aikatauluista ei ole kuulunut mitään, vaikka jo tiistaina soitin sinne. Kaiken piti olla jo selvää ja mun piti saada niitä aikoja jo sillä soittokerralla, mutta kun aikataulu heitti liian aikaiseen, niin piti kuulemma kysyä ylilääkäriltä ja nythän sitä soittoa ei sitten ole kuulunut. Viimeksi korostin sitä, että pitää soittaa mun työnumeroon, koska kännystä ei saa silloin kiinni, mutta nyt olenkin saikulla ja känny on se tavoituspuhelin. Sanoin kyllä, että jos työnumerossa sanotaan, että en ole siellä, niin soittakaa kännyyn, mutta tää tuntuu nyt olevan järjettömän vaikea asia.

Mulla ei ole hyvä olla itseni kanssa nyt muutenkaan. Ei kukaan kysy mitä kuuluu, haluaisitko nähdä tai ylipäänsä laita mitään viestiä! Tätähän se on ollut jo 33 vuotta, mutta en ole päässyt sinuiksi senkään kanssa. Välillä ei jaksa välittää, mutta nyt huonona hetkenä sekin lisää epäreiluuden tunnetta.

Ehkä tuo kontrollintarve on nyt yksi syy miksi olen sairaslomalla. Töissä tilanne ei todellakaan ollut kontrollissa ja päässä alkoi humista. Vanha kaveriahdistus kiertelee mahassa. Katsotaan miten tämä nyt etenee, perjantaina mulla on oman työterv.lääkärin aika. Tilanne töissä on ollut kaoottinen henkilökunnan keskuudessakin jo pitkään.

Notta tammikuuhun menee!

Blaah. Tänään sitten soittelin Naistenklinikalle ja odotus näköjään jatkuu. Joulukuussa on 3 viikon tauko etteivät tee hoitoja ollenkaan ja tietty meillä osui sitten sille tauolle. Tammikuussa sitten vasta aloitetaan. Oon niin pettynyt, olihan tätä jo niin odotettu ja nyt se siirtyy taas eteenpäin. Ilmoittavat tällä viikolla (toivon mukaan) sitten aikaa sinne tammikuulle. Tää vuosi on muutenkin mennyt ihan päin seiniä, joten olisihan tämä pitänyt olla ennalta arvattavissa. Ensi vuoden on sitten paree olla onnistunut!

Huomenna...

..soi ivf-hoitajan puhelin iltapäivällä ja tämä show voi alkaa.

Ja voi hemmetti kun nyt sattuu mahaan ja selkään, taidan mennä peiton alle pelaamaan ja henkisesti lepäämään. Reipas kävelylenkki ois ihan jees tähän kipuiluun, mut seura puuttuu, enkä jaksa alkaa vinkumaan ketään seuraksi. Nyt just tuntuu myös siltä, että en jaksais puhua kenenkään kanssa mistään, varsinkaan näistä asioista, kun on tunne, että ei kukaan jaksa kuunnella. Se on palturia, koska tiedän olevan kuunteluhaluisiakin ihmisiä, mutta mieli haluaa nyt vähän leikkiä mun kanssa. Suotakoon se sunnuntaina ja unohdutaan virtuaalimaailmaan maan alle hetkeksi.

Lääkkeen tiputus on menossa ja se on tarkoittanut huonosti nukuttuja öitä. Sekin osaltaan vaikuttaa fiilikseen. Onneksi tuossa oli vielä täysikuu pahentamassa ihmissusiaikaa. Uuuuuuu-uuuuuuuu!

Vanhat fiilikset.

Vanhat fiilikset masennuksen ajoilta ovat hieman palanneet takaisin. Johtunee ehkä työtilanteesta, joka näyttää masentavan aika lailla. Epäreilu kiukku onnistuneita kohtaan nostelee päätään. Auts.

Tosin tilanne versonkasvatuksessa on hieman eri, jo n. 2 viikon kuluttua soittelen Naistenklinikalle ja hormonihoidot alkavat marraskuulla! Tässä vaiheessa alan olla taas todella malttamaton, haluaisin sen muksun jo itseasiassa uloskin itsestäni samantein. (Kunhan se nyt ensin saataisiin sinne sisälle..) Maltti on ns. lopussa tän asian suhteen. Johan tässä asiassa on tullut odoteltua niin monta vuotta (10 itseasiassa), että näköjään tämä tuleva vuosi on jo liikaa. Itseasiassa yksi ammu ojassa on tuo mahdoton työtilanne; haluaisin jo päästä sieltä pois ja viettämään toisenlaista arkea, jonka tahdin määrää joku pieni henkilö. Kesään asti pitäisi jaksaa sinnitellä, jos kaikki menee hyvin.. Tällä hetkellä en tiedä miten siitä selviän.

Jos lähtisi katsomaan sitä työpaikkaansa ja sähköpostejansa taas.

Lääkärissä.

Torstaina käytiin yhdessä siellä hormonilääkärillä. Reissussa ei oikein mitään uutta selvinnyt, osasin jo IVF-hoidon kuviot, mutta nyt on nimet paperissa, että annamme luvan käyttää sukusolujamme tähän hoitoon jne. Odotin, että olisin saanut hormonireseptejä jo mukaan, mutta en saanutkaan. Pitänee soitella sinne ja varmistella miten niiden kanssa nyt on. Marraskuussa olisi sitten menkkojen alettua tarkoitus aloittaa sumuttelut. Siihenhän ei lopulta olekaan enää hirmu pitkä aika! Reissuunkaan ei ole enää kuin 6 viikkoa!

Mies vähän kriiseili edellisenä iltana tästä lapsenhankinnasta, mutta saatiin juteltua asiasta ja asiat selkenivät sielläkin päässä. Tai ainakin tuntuivat helpottavan. Kyllähän sitä itsekin välillä ahdistuu, mutta ohitse ne tunteet menevät. Enemmän ihmettelisin, jos mitään tunteita ei tähän asiaan liittyisi. Ei nää oo mitään helppoja juttuja.

Tiedän olevani herkkä tässä asiassa, mutta tuntuu kyllä pahalta, kun saa joskus kuulla joistain asioista, että et voi sitä ymmärtää, kun olet lapseton. Äidiltänikin olen saanut kuulla kommentin, että sen voi ymmärtää vasta, kun on itsellä lapsia. Mikä tekee siitä lapsesta semmoisen, että vasta sen saatuaan voi ymmärtää tiettyjä asioita? Ei se lapsi mitään salatiedettä kuitenkaan ole, joka aukenee vasta, kun oma on sylissä. Jotkut ihmiset osaavat kyllä ajatellakin.

Oho!

Jäin kiinni ihastelemasta söpöä vauvan pussilakanasettiä sekä tummapuista pinnasänkyä! Ei ehkä ihan vielä tämän päivän juttu.. Mut!

Forumeja

Sunnuntaina erehdyin muutamalle keskusteluforumille lukemaan IVF-hoidoista. Ei olis kannattanut. Niin moni asia siellä rupesi ärsyttämään.

Onneksi asiat ovat omassa päässä rauhoittuneet, eikä ihan koko ajan tarvitse pyörittää mitään hoitosuunnitelmia päässä. Ennen kuin selvisi mikä meillä mättää, olin kyllä tasaisin väliajoin maassa raskautumattomuuden takia, mutta nyt olen rauhoittunut, kun tiedän, että asialle vihdoin tapahtuu jotain. Asiat etenevät pikkuhiljaa ja toivoa on enemmän kuin ikinä tähän mennessä.

Nimiä olen jo vähän koittanut miettiä ja painaa päähän. Aikaahan on. Vähän olen jo miettinyt makuuhuoneen uudelleenjärjestelyä ja muita käytännön juttuja. Samoin koko IVF-kuvio alkaa olla päässä aika selkeänä. En silti ajatellut palata noille forumeille lukemaan vauhkojen naishenkilöiden vuodatuksia. Toki täydellisesti ymmärrän tämän vauhkoamisen, mutta itse en vain nyt jaksa sitä. Ja onhan se tärkeää saada vertaistukeakin.

Pisti silmään, kuinka monet siellä puhuivat niinkuin olisivat yksin olleet tässä "vauvaprojektissa" liikkeellä. Tosin kyllä jokunen siellä myönsikin, että ei se mies tätä niin vakavissaan ota. Ehkä vain luin tekstejä väärin, ehkä siellä halutaankin puhua vain omasta puolesta, minulle vain on tärkeää, että molemmat ovat mukana. Hirveän usein mainitaan, kun ihmiset pariutuvat ja alkavat puhua minän sijasta me-muodossa, että se on jotenkin huono juttu, mutta tämä olisi minusta sellainen asia, jossa olisi hyvä ajatella me-asenteella. Kaikessa muussa olenkin aika pitkälti minä minä-ihminen, ellei oikeasti olla yhdessä jotain tehty.

Jatkanen minä-me-pohdintoja jossain vaiheessa, nyt kutsuu sauna!

Aamuhetki paras hetki.

Eilen kävin äidin luona ja hän tietysti kyseli missä mennään. Hän alkoi myös kertoa omista synnytyksistään, jotka olivat olleet luvattoman helppoja. Kipuja ei ollut ollenkaan, maha vain muuttui välillä kovaksi. Minun ollessani tulossa hän oli lähtenyt sairaalaan yhdeksän maissa illalla (olivat tulleet linturetkeltä kahdeksan maissa) ja noin vartin yli 10 olin jo syntynyt. Toivon, että tuo kivuttomuus olisi perinnöllistä, mutta ei se taida olla. Harmi. :)

Eilinen meni kärsiessä menkkakivuista. Joko selkä tai maha oli kipeänä. Kävin kyllä kävelemässä ja se auttoikin sen hetken. Illalla otin kotiintultuani Buranan, lämmitin saunan ja sen jälkeen en enää olekaan kipuillut. Saunominen meni kyllä myöhäiseksi, melkein iltayhteentoista, mutta ajattelin, että se ei haittaa, kun naapurissa oli menossa tuparit.

Junassa istuessani alkoi surettamaan se, että isä ei ole näkemässä lapsenlastaan. Hän ehti kyllä olla pappa siskojeni muksuille (eli vaimonsa lapsien pienille), mutta oman sukunsa jatkoa ei nyt päässyt todistamaan. Meidän lapsemme taitaa muutenkin jäädä vaille virallista isoisää, miehen isä ei ole suuremmalti kiinnostunut lapsestaan, eikä hänen elämästään. Joulukortti tänne tulee, mutta minua siinä ei noteerata ollenkaan, vaikka olemme me jopa kerran nähneet ja taatusti tietää meidän avioituneenkin. Taitaa sekin kortti tulla vain tavan vuoksi. Vastapainoksi mummoja tuleekin 3 kappaletta. (Ah uusioperheet.)

Kesäloma takana

Kesäloma tyhjensi aivot lapsettomuusasioilta ja hyvä niin. Kuukauden päästä on jo lääkäriaika ja pitää ryhtyä ostamaan hormoneja. Niitä on pakko ostaa pienemmissä satseissa, yhden kuukauden palkalla en siihen pysty.

Joulukuusta voikin tulla sitten kireä. Ehkä. Ei voi ihan varmasti tietysti sanoa, että miten psyykkinen puoleni reagoi vahvaan hormonilääkitykseen. Oma hormonitoiminta pysäytetään kokonaan sen kierron ajaksi ja tilalle tulee lääkitty kierto.

En edelleenkään ymmärrä, että tässä jotain tapahtuu. Taidan elää niin paljon juuri tässä hetkessä, että en osaa ajatella näitä asioita. Syksyasiat ovat kuitenkin lähteneet liikkeelle, aamut ovat jo koleita, treenit ovat alkaneet kesätauon jälkeen ja töissäkin viimeiset alkavat palata pikkuhiljaa lomilta. Syksy tuo työkuvioihinkin muutoksia, mutta se onkin jo toinen juttu. Toivon vain, että itse jaksan pian alkavan rumban.

Mukava on ollut tuntea, että tukea on kuitenkin saanut. Ystävä on jaksanut kannustaa, ja korjata puheitani; puhun edelleen jos (se lapsi tulee), niinkuin epäilisin yhä asiaa kovasti. Sitkeästi hän jaksaa kuitenkin sanoa, että ajattele kun! Niin realisti/optimisti kuin nykyään olenkin, niin tässä asiassa vanha pessimismi nostelee päätään.

Yksi kaukainen matka on vielä edessä ennen hoitojen kunnolla aloitusta. Afrikka kutsuu! Käyn pikaisesti katsomassa kummityttöäni ja hänen elinympäristöään, kouluja ja eloa köyhässä maassa. Sen jälkeen alkaakin hyvin pian tapahtua! Tässä on taas paljon odotettavaa edessä!

Toinen hääpäivä

Käytiin tänään Lagunassa syömässä hyvin, koska eilen oli toinen hääpäivämme. Mies lähti jo omille teilleen, mutta jäin äsken parvekkeelle miettimään, hiljainen sunnuntaihetki auringon lämmössä. Mietin, miltä se tuntuu, kun saan kuulla olevani raskaana. En pysty edes kuvittelemaan reaktiotani sitten, tällä hetkellä sain vain itkureaktion sitä ajatellessani. Tästä on paisunut niin iso asia, että en oikeasti voi edes sanoa miltä se sitten tuntuisi.

Toisaalta myös surettaa se, että tämä asia ei voinut mennä luonnollisesti omalla painollaan. Se surutyö pitää nyt vissiin käydä vielä läpi. Itse en ainakaan osaa ottaa näitä asioita niin lungisti, että voisi olla ajattelematta mitään, tosin en usko, että kovin moni muukaan tätä läpikäyvä. Pitääkö olla tämmöinen tunteella käyvä? :D

Tämä "odotusaika" on ollut ja tulee olemaan aika pitkä ihan fyysisestikin. Nyt ei enää ensin odoteta, että saadaan plussa tai päätetään vain jättää ehkäisy pois ja lapsi saa tulla jos haluaa. Itse ainakin on ehtinyt jo paljon miettiä lapsenkasvatusta. Tietenkään en sano, etteikö normaalisti lapsen saavat miettisi näitä samalla lailla etukäteen, heillä tosin sitten jää se yksi prosessi kokonaan pois.

Äh, ehkä tätä pitäisi vielä vähän jäsentää lisää, kun en osaa ilmaista asiaa niinkuin haluaisin.

Lisääntymisiä

Eilen tuli taas jännä fiilis, kun oltiin shoppailemassa miehen kanssa. Syödessä taas tuli puhetta, että "meidän lapsi ei sitten..." jne. Samoin lasten- ja vauvojenvaateosastolla mieskin jo katseli, että oho, toi vois olla kiva vaate vauvalle sitten. Alkaa vissiin hänkin tajuta, että nyt ihan oikeasti tässä tapahtuu jotain. Ei kuitenkaan vielä sentään ostanut mitään, tosin en ole minäkään. Oon tässä asiassa tullut niin taikauskoiseksi, että jos jotenkin tässä vaiheessa alan jo valmistautua, niin taatusti kaikki menee pieleen. En ole mitään lehtiä tai forumeitakaan lukenut..

Perhe kuitenkin lisääntyi eilen; ostin heräteostoksena 2 kiinankellosammakkoa kaveriksi yksinäiselle kinkkikselleni. :D

Vois tulla jo syys.

Tunteita.

Taas pyörii liikaa tunteita päässä, eikä pelkästään tämän asian tiimoilta. Järki ja tunteet taistelevat päässä, ja tunteet tuntuvat aina olevan liian vahvoilla, vaikka järkeä tässä nyt eniten tarvittais. Uudet ihmissuhteet ovat ihana asia, mutta mulla menee aina pää sekaisin tunnepuolella ja pelkään, että teen sen takia jotain peruuttamatonta. Toivottavasti vastapuoli ymmärtää. Tai turha tässä kai on epäillä, sen takiahan kaikki tähänastinen on ollut mahdollista, kun olemme ymmärtäneet asioita niin samalla tavalla.

Nyt alkaa tuntua siltä, että marraskuun loppu saisi tulla hivenen nopeammin. Ei jaksaisi enää odottaa. Kuukausi tässä on nyt kulunut jonoon menosta, mutta en osaa käsittää onko se mennyt nopeasti vai hitaasti. Syyskuussa on seuraava etappi -> hormoniklinikalle hakemaan reseptejä ja juttelemaan hoidosta lääkärin kanssa.

Koska olen niin täysillä kesäihminen, syyskuu tuntuu hyvin ristiriitaiselta. En haluaisi, että tulee syksy ja talvi pian, mutta kuitenkin haluaisi, että ne tulisivat, koska silloin alkaa tapahtua. Pää menee sekaisin. Nyt olisi hyvä tilaisuus ottaa lomaa näistä ajatuksista, mutta ei se tunnu onnistuvan. Jospa heinäkuun lopun vaellus Lapissa yksin vähän auttaisi. Ja elokuullekin on luvassa kivaa tuon ensimmäisenä mainitun henkilön kanssa. :)

Huomaa, että oli pidempi vapaa, juhannus, kun on ollut liikaa aikaa miettiä. Paljon tuli tehtyä, mutta paljon oli myös aikaa ja tilaa ajatuksille. Eilen ja tänä aamuna olisi tehnyt mieli potkia seiniä tai tehdä ihan mitä tahansa fyysistä, jotta ajatukset ei jumittuis, mutta nyt ei oikein voi, kun kurkku on kipeä. Huoh.

Postia naistenklinikalta.

Tänään tuli paksu kirje Naistenklinikalta. Siinä kerrottiin, että meidät on laitettu jonoon 22.5. ja että noin puolen vuoden päästä kuukautisten alkaessa aloitetaan hoidot. Laskeskelin, että se tarkoittaa joulukuuta, jos menkat menevät about ajoillaan. Syyskuussa on lääkärikäynti Hormoniklinikalle. Miehen pitää viedä oma kontrollinäytteensä ensi viikon loppuun mennessä.

Hmm. En osaa vieläkään ajatella tätä asiaa oikein mitenkään. Pitäisikö sen tuntua joltain? Jännittää? Hermostuttaa? Innostuttaa? Ei tunnu vielä missään.

Papereissa luki, että sairaslomaa tulee IVF-hoidossa toimenpidepäivä + kolme päivää. Hui.

Sateinen lauantai.

Joskus vuosia sitten luulin, että saan lapsen 24-vuotiaana, niinkuin äitini ja isoäitini. Ajattelin, että niin oli tarkoitus. 24-vuotiaana erosin ensimmäisestä parisuhteestani ja sairastuin vakavaan masennukseen. Ei mennyt ihan niin kuin olin luullut. Tosin olen oppinut ymmärtämään lauseen luulo ei ole tiedon väärti.

Masennuksen aikaan tunsin suurta kateutta niitä kohtaan, jotka odottivat lasta. En ikinä niitä kohtaan, joilla jo oli lapsi. Raskaus oli se, jota olin vailla. Halusin tuntea ruumiini ja sen muutokset; ajattelin, että se jotenkin toisi ruumiini lähemmäksi sisäistä itseäni. Sinä aikana tuulella oli suuri merkitys, se auttoi minua tuntemaan ruumiini rajat. Saatoin istua tuntitolkulla laiturin nokassa palellen ja tuulen hivellessä kasvojani.

Toinen, epäonninen, parisuhde ei tuonut myöskään lasta, vaikka sille lupa annettiin. Ja hyvä niin. Masennus oli edelleen paha ja tuon suhteen jälkeen se myös lähti kohti pohjamutia. Inhosin raskaana olevia naisia. Inho ehkä lähti siitä, että ajattelin, että he ovat saaneet sen onnen, jota itse olin vailla. Masentuneena inhosi ympärillään näkyvää onnea, sitä olisi suonut muidenkin kärsivän. Itkin, kun kuulin jonkun tutun odottavan lasta. Itkin kiukusta, miksei se voinut osua kohdalleni? Olisin halunnut muutakin sisältöä elämääni kuin masennuksen. Nyt ymmärrän arvostaa sitä, että lasta ei minulle silloin vielä suotu, se olisi ollut aivan väärä lähtökohta. Sain yksin käydä siellä pohjamudassa ja nousta sieltä. Masennus on siitä inhottava sairaus, että ei voi tietää paraneeko siitä ikinä.

En ollut täysin lähtenyt paranemaan vielä silloin, kun ehkäisy jätettiin pois. Olin kuitenkin reippaasti menossa parempaan suuntaan. Pian tulivat muutoksen tuulet; ostimme asunnon ja sain työpaikan. Asunnostamme näkee metsää ja kalliota, vaikka onkin kaupungissa. Rauhoituin. Työ lähti sujumaan hyvin ja kenties tämän onnistumisen kautta alkoi masennus hellittää otettaan. Vielä viime syksynä kuitenkin taistelin toisen pitkäikäisen vaivan kanssa: unettomuus. Koko viime kesä etsittiin siihen lääkitystä, mutta mikään ei auttanut. Nukuin öisin 2-3 tuntia. Kaikesta tästä huolimatta jaksoin käydä töissä. Lopulta syksyllä löytyi lääke, joka alkoi purra ja nyt nukun hyvin 8-9 tuntia. Tosin rytmistä täytyy pitää kiinni, herään joka tapauksessa viimeistään klo 8 ja jos on illalla mennyt myöhään, sen kyllä huomaa.

Lääkettä ei saa käyttää raskauden aikana, joten olin ja olen huolissani siitä miten käy raskauden alkaessa. Unilääkäri tosin kertoi, että usein unettomuutta sairastavilla raskaus auttaa siihen. Toivon, että näin käy, muuten voi tulla raskaat 9 kuukautta ja vielä imetysaika päälle. Minulla on kyllä tiedossa lääke, jota voisin silloin käyttää, mutta mieluumin hoitaisin raskausajan lääkkeittä.

Lääkkeen osalta nyt on helpompaa se, että tiedän, koska raskaus mahdollisesti alkaa. Lääke ei ole vaarallinen ensimmäisellä kolmanneksella, helpotuksekseni aikoinaan asiaa miettiessäni, mutta kun nyt tiedän, koska raskautuminen on mahdollista, on tilanne helpottunut.

Näin etukäteen tämä unettomuus on ehkä yksi suurimmista jännitystä aiheuttavista asioista. Miten selviän, jos raskaus ei korjaa sitä, edes hetkellisesti?

Verso

Vajaa viikko sitten saimme kuulla, että verso ei lähde kasvamaan sisälläni ilman ulkoista apua. On otettava apuun koeputki.

Se, että olen päässyt tähän asti, on ollut pitkä matka. Verso on ollut haaveena jo 10 vuotta, ja mutkia on tullut matkaan niin paljon. Tähän asti olen luullut, että minussa onkin vikaa; masennuksen aikana syömäni lääkkeet ovatkin tuhonneet hormonitoimintani. Mutta se olikin väärä luulo. Masennuksen aikana olen kipuillut tästä asiasta eniten, mutta nyt osaan olla kiitollinen siitä itselleni, että verso ei lähtenyt vielä silloin kasvamaan. En luultavasti olisi saanut tarpeeksi tilaa itselleni toipua sairaudesta.

Vaikka ihmiset ympärilläni lisääntyvät ja pitävät sitä ihan luonnollisena, itselleni se on aina tuntunut niin kaukaiselta ja mahdottomalta ajatukselta, että en osaa edes ymmärtää kuinka helppoa se voi olla. Tällä hetkellä ajatukseni ovat jännittyneitä, edessä on jotain sellaista, joka ei ole minulle kuulunut aiemmin mitenkään. En ole uskaltanut lukea vauvalehtiä, en forumeita, en blogeja. En ole halunnut luoda itselleni turhaa toivoa. Enkä uskalla vieläkään, vaikka toivoa onkin. En ehkä ole käsittänyt tätä vielä, onhan vasta vajaa viikko kulunut siitä tiedosta, että verson kasvatus onkin täysin mahdollista.

Koska minussa ei ole mitään "vikaa", onnistumisprosentti on yhtä hyvä kuin normaalissa raskautumisessa, ellei jopa parempi, koska alkio siirretään kohtuuni juuri oikeaan aikaan. On kyse enää vain siitä kiinnittyykö se.

En edes tiedä ja tunnista mitä kaikkia tunteita tähän liittyy. Pelkoa, jännitystä, toivoakin. Niin monta vuotta mennyt ja onko se vihdoin tämä vuosi? Tähän blogiin ajattelin koittaa saada ajatuksiani vähän kasaan ja koittaa ymmärtää mitä kaikkea nyt on ilmassa.