Lämmin kesä.

Kesästä näyttää tulevan lämmin. Niin taisin viime kesänä puhua, että lämmin kesä tulossa, kun oli uhka joutua raskaaksi. No, se siitä uhasta sitten, mutta lämpöä riittää näköjään silti!

Mutta nyt Bulgariaan viikoksi lämmittelemään, ettei vallan palellu.

Asiaa aidanseipäästä.

Olin kaksipäiväisessä seminaarissa: Displacement induced by Environmental Problems and Development. Osuin oikeaan paikkaan. Sisäinen hippi sai vahvistusta ja löysi kavereita. Sain kutsun Katajamäki-yhteisöön, pitänee käydä siellä tutustumassa kunnon hippeilyyn. Annoin sähköpostiosoitteeni meksikolaiselle miehelle, joka lupasi auttaa etsimään vapaaehtoistyötä (tai miksei ihan työtäkin) Meksikosta ympäristöasioiden parissa. Koitan kuumeisesti etsiä jotain ensi talveksi, jotta ei tarvitsisi taas niellä lapsettoman pettymyksen likaista lunta. (Ja salaa toivon, että näitä järkkäilyjä ei tarvitsisikaan vielä toteuttaa ensi talvena, mutta pidetään se vielä salaisuutena..)

Ulkona tuulee oikein kunnolla. Pitäis vissiin tunkea pää pihalle ja antaa tuulen puhaltaa pääkopan purut uuteen järjestykseen ja pölyt pois. Olen aina tykännyt tuulesta, paitsi silloin kun yrittää nauttia auringosta. ;)

Väsyttää ja jumittaa.

Pitäis lukea tenttiin ja kirjoittaa luentopäiväkirjaa, mut pääasiassa päivät menee eteenpäin haahuillessa. Ei oikein mihinkään pysty keskittymään ja elän päiviä yksi etappi kerrallaan: aamulenkki, postintulo, lounas, luento, nukkumaan. Itseasiassa toivoisin kyllä nukkumisosion olevan pidempi kuin nyt, unimaailmassa kaikki on mahdollista. Toisaalta vuorokaudessa saisi olla enemmän tunteja.

Greetings from hell..

Olin melkein jo ehtinyt unohtaa kuinka kamalat menkat ovat punktion jälkeen. 600 Burana ei näytä paljon pelittävän, selkä tulessa ja maha kramppaa.

Mut positiivista: en joudu karenssille ja tulen saamaan liitosta rahaa! Hyväksyivät mun opinnot sivutoimisiksi ja työstä eroamisellekin oli hyväksyttävä syy! Jihuu! Jospa tää tästä taas.

Väsyttää.

Työvoimaviranomaisten kanssa tulee tietysti aina ongelmia. Hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan-asenne tipautti eilen ja kovaa. Tutkitaan-vaiheen jälkeinen puhelu (n. 5 min edellisestä) helpotti vähän ja vaaditut asiakirjat hommattuani toivon niiden pelastavan tilanteelta. On aika reilua, että itse maksamiensa SIVUtoimisten opintojen takia, joita vain heidän laskujensa mukaan olisi 2 op liikaa, ei luettaisi työttömäksi eikä näin ollen oikeutetuksi liiton rahoille. Ei myöskään opintotuelle. Eikö lakia voitaisi muuttaa niin, että esimerkiksi avoimessa sivutoimisesti opiskeleva ei saisi kieltäytyä tarjotusta työstä vedoten opintoihin, eikä vain kytätä tuleeko kuukaudessa liikaa opintopisteitä? Pitäisi siis mieluumin heidän mielestään maata kotona. Itse ainakin opiskelen kyseistä opintokokonaisuutta saadakseni joskus siihen liittyvää työtä ja pystyn kyllä menemään töihinkin, jos semmoista minulle eteen tulee, opinnoista huolimatta. "Muttakun meillä on tämä laki, että kuukaudessa saa opiskella vain 3 op, jos se on enemmän, niin se on päätoimista opiskelua." Bullshit.

No, se siitä. Joka päivä, jatkuvasti, tulee muistutusta siitä, kuinka epäonnistunut yksilö olet lisääntymisen saralla. Kyyneleet kirpoavat silmäkulmaan yksittäisestä sanasta luennolla, junassa raivokohtauksen saanutta uhmaikäistä kuunnellessa, jonkun puolitutun yllättävän rantapallon ilmestymisestä mahan seudulle ja eniten ehkä niissä tilanteissa, joissa vanhempi ei tunnu arvostavan lastaan. Tupakoidaan lapsen vaunun tai rattaiden vieressä, puhalletaan savua silmille, huudetaan omaa väsymystään lapselle jne. Kuinka paljon on vanhempia, jotka eivät edes pysty huolehtimaan lapsistaan ja sinä, joka pystyisit, et niitä saa? Eihän se tunnu kivalta, mutta tasan eivät mene nallekarkit. Miten vaikea on joskus hokea itselleen, että sinulla on kaikki hyvin, on ruokaa, katto pään päällä, ihana aviopuoliso ja varaa jopa luksukseen välillä, joten mitä sitten jos se yksi vain puuttuu? Se yksi vain tuntuu olevan se maailman tärkein asia, ja niinhän sen oikeasti pitäisi ollakin. Sen puuttuminen voi musertaa alle kaiken sen muun, joka on hyvin.

Yllätin itseni eilen tuijottamasta hymyillen suomalaista naista, jolla oli 2 pientä aasialaiset piirteet omaavaa lasta. Mietin, oliko hänen miehensä jostain päin Aasiaa, vai oliko lapset adoptoitu. Aloin miettiä, että entäs jos sittenkin lähtisi adoptioprosessiin mukaan? Se veisi hirveästi aikaa ja rahaa ja tietysti miehenkin pitäisi siihen sitten lähteä mukaan, mutta ne, jotka minut tuntevat, sanoisivat varmasti, että se olisi todella minun juttuni.

Mutta katsotaan nyt ensin tämä prosessi loppuun. Eihän tässä vielä olla edes loppusuoralla, vaikka ICSI onkin jo loppupäässä lapsettomuushoitoja. Meillä vain ei niitä "miedompia" edes tehty, joten siksi tämä tuntuu vielä aika alulta. Ikää vain alkaa, omasta mielestäni ainakin, olla jo liikaa. En ole vielä päässyt selvyyteen itseni kanssa, onko 40-vuotias jo liian vanha tulemaan ensi kertaa äidiksi. Sitä nimittäin varmasti olisin, jos adoptioprosessi pistettäisiin käyntiin..

Moni sanoo, että olen vielä nuori, mutta itsestäni ei siltä tunnu. Ehkä kova elämänkouluni on saanut elämäni tuntumaan pidemmältä, kuin mitä se fyysisesti tähän asti on ollut. Vuosia on hukkunut välistäkin. Minulla on vielä töitä siinä ajattelumallissa, jota olen itselläni pitänyt, että lapset olisi hyvä saada nuorena, alle 30-vuotiaana. Ei aikaa voi kääntää taaksepäinkään, harmi kyllä.

Hormoniton päivä.

Nyt on menossa tämmöinen välipäivä hormonien osalta. Eilen lykkäsin Pregnylin mahanahasta läpi ja nyt sitten kypsytetään munasatoa. Nää kaikki pistelyt sun muut on kyllä nyt tällä toisella kierroksella menny tosi vähällä huomiolla, kun on muussa elämässä ollut niin paljon tapahtumia.

Eilen olin ensimmäisellä luennolla yliopistolla ja täytyy sanoa, että on kyllä niin mun juttu! Jaksoin kuunnella koko 2½ tuntia, kirjoittaa ylös pohdittavia kysymyksiä luentopäiväkirjaa varten ja vastailin luennoitsijan kysymyksiin, tein itse kysymyksiä jne. Missä se entinen syrjäänvetäytyvä opiskelija? Jouduin jopa vähän hillitsemään itseäni, etten koko ajan olisi jotain kommentoimassa. :D Olen jopa aloittanut jo kahta tenttikirjaa. Muumit sekaisin tässä laaksossa kyllä nyt. Ei se mitään. Jospa piinaviikot sitten menisivät nopeammin, kun on mieleistä tekemistä ja ajateltavaa. Sikälimikäli tässä niihin asti päästään. ;) Pieni pessimisti pitää aina olla, vaikka nyt on kyllä senverran hyvät tsäänssit.

Huomenna punktioon. Enpä ole edes sitä ehtinyt jännittää. :D