Aukkoja ja hämmentäviä uutisia.

Mulla on lapsen kokoinen aukko sisälläni, jota koitan täyttää hakemalla huomiota ja ihastumalla. Se aukko kasvaa päivä päivältä suuremmaksi ja huomiontarve nousee samassa suhteessa.

Aamut ovat pahimpia. Yö unohtaa todellisuuden (mikä on lopulta totta?) ja aamulla se läjähtää kuin nyrkki naamaan. Unet ovat saattaneet antaa jo osviittaa siitä, mitä herättyä on vastassa, mutta silti se ei suojaa iskulta jo valmiiksi ruhjottuun vartaloon. Aamun meditaatiohetket saunan lauteilla tuovat hyvin usein kyyneleet silmiin, mutta kun antaa ajatusten virrata, tulee uusia oivalluksia ja alkaa ymmärtämään itseään vähän paremmin.

I hope reality in Africa helps me to forget the reality at home. At least there are hundreds of children wanting my attention. They need me, I need them. The best possibly therapy? I hope so! There are also other people who miss me, who have waited for me to come back since my first trip there.

------

Viime viikolla tuli hämmentävä raportti kotiin edellisestä hoidosta. Miehen siittiömäärä oli normaali eli 200-kertainen aikaisempaan verrattuna! Mun lyhyttä stimulaatioaikaa epäiltiin syyksi siihen, miksi munasolut eivät olleet kypsiä. Näiden pohjalta ajatukseni ovat siirtymässä siihen, että keväällä kokeillaan vielä kerran omilla soluilla. Sitten vasta luovutettuihin. Mulla on jo 2 ystävää, jotka ovat luvanneet auttaa luovuttamalla omiaan. Pääsisin jonossa kärkeen.

Tunteiden vuoristorata.

Täytyy sanoa, että olen oikeastaan helpottunut, ettei päästy siirtoon asti. Olin todella väsynyt jo tämän neljännen hoidon alussa ja se veti mielen todella kireälle. Jatkuviin pettymyksiin ja vastoinkäymisiin väsyy. Jos olisi siirtoon asti päästy, niin olisin joutunut odottamaan pettymystä vielä 2 viikkoa lisää.

Uutisen kuultuani ensimmäinen ajatus oli kyllä, että en jaksaisi enää edes hengittää, viekää minut pois täältä kärsimästä. Päivä alkoi kuitenkin jossain vaiheessa muotoutua uusiin uomiin, ystävä raahasi kahvilaan ja meillä oli hauskaa. Iltaa kohti olo oli oikeastaan täysin päinvastainen aamuun verrattuna.

Välillä jokin pistää sydämessä ja yrittää vikistä, että sinun pitäisi olla ihan surun murtama, et saa nauttia elämästä, kun palasia siitä murtuu pikkuhiljaa pois. Mutta miksi en saisi iloita, miksi en saisi silti olla onnellinen? Hetki on saatava olla ilman surua jostain, jota ei ole edes saanut. Minun ei tarvitse näyttää muille murtumistani, eiväthän he edes tiedä mitä olen menettänyt. Tutut ovat tietysti asia erikseen, mutta he osaavat onneksi olla ymmärtäväisiä. Ja miksi välittää tuntemattomista? Kaupassa vastaantulevista onnellisista perheistä? He saavat olla onnellisia ja minä saan olla onnellinen, omalla tavallani, vaikka siihen tunteeseen olisi ilmestynyt säröjä. Kukaan ei vaadi minulta suruaikaa, se olen minä itse, jos joku.

Tätä tunteiden vuoristorataa on ajettu koko vuosi ja nyt on aika hypätä siitä pois. En vielä tiedä tulenko kirjoittamaan lopputalvena tänne mitään, mutta jokatapauksessa jossain muodossa palaan asiaan, kun Suomessa on jo kevät.