Aukkoja ja hämmentäviä uutisia.

Mulla on lapsen kokoinen aukko sisälläni, jota koitan täyttää hakemalla huomiota ja ihastumalla. Se aukko kasvaa päivä päivältä suuremmaksi ja huomiontarve nousee samassa suhteessa.

Aamut ovat pahimpia. Yö unohtaa todellisuuden (mikä on lopulta totta?) ja aamulla se läjähtää kuin nyrkki naamaan. Unet ovat saattaneet antaa jo osviittaa siitä, mitä herättyä on vastassa, mutta silti se ei suojaa iskulta jo valmiiksi ruhjottuun vartaloon. Aamun meditaatiohetket saunan lauteilla tuovat hyvin usein kyyneleet silmiin, mutta kun antaa ajatusten virrata, tulee uusia oivalluksia ja alkaa ymmärtämään itseään vähän paremmin.

I hope reality in Africa helps me to forget the reality at home. At least there are hundreds of children wanting my attention. They need me, I need them. The best possibly therapy? I hope so! There are also other people who miss me, who have waited for me to come back since my first trip there.

------

Viime viikolla tuli hämmentävä raportti kotiin edellisestä hoidosta. Miehen siittiömäärä oli normaali eli 200-kertainen aikaisempaan verrattuna! Mun lyhyttä stimulaatioaikaa epäiltiin syyksi siihen, miksi munasolut eivät olleet kypsiä. Näiden pohjalta ajatukseni ovat siirtymässä siihen, että keväällä kokeillaan vielä kerran omilla soluilla. Sitten vasta luovutettuihin. Mulla on jo 2 ystävää, jotka ovat luvanneet auttaa luovuttamalla omiaan. Pääsisin jonossa kärkeen.

Tunteiden vuoristorata.

Täytyy sanoa, että olen oikeastaan helpottunut, ettei päästy siirtoon asti. Olin todella väsynyt jo tämän neljännen hoidon alussa ja se veti mielen todella kireälle. Jatkuviin pettymyksiin ja vastoinkäymisiin väsyy. Jos olisi siirtoon asti päästy, niin olisin joutunut odottamaan pettymystä vielä 2 viikkoa lisää.

Uutisen kuultuani ensimmäinen ajatus oli kyllä, että en jaksaisi enää edes hengittää, viekää minut pois täältä kärsimästä. Päivä alkoi kuitenkin jossain vaiheessa muotoutua uusiin uomiin, ystävä raahasi kahvilaan ja meillä oli hauskaa. Iltaa kohti olo oli oikeastaan täysin päinvastainen aamuun verrattuna.

Välillä jokin pistää sydämessä ja yrittää vikistä, että sinun pitäisi olla ihan surun murtama, et saa nauttia elämästä, kun palasia siitä murtuu pikkuhiljaa pois. Mutta miksi en saisi iloita, miksi en saisi silti olla onnellinen? Hetki on saatava olla ilman surua jostain, jota ei ole edes saanut. Minun ei tarvitse näyttää muille murtumistani, eiväthän he edes tiedä mitä olen menettänyt. Tutut ovat tietysti asia erikseen, mutta he osaavat onneksi olla ymmärtäväisiä. Ja miksi välittää tuntemattomista? Kaupassa vastaantulevista onnellisista perheistä? He saavat olla onnellisia ja minä saan olla onnellinen, omalla tavallani, vaikka siihen tunteeseen olisi ilmestynyt säröjä. Kukaan ei vaadi minulta suruaikaa, se olen minä itse, jos joku.

Tätä tunteiden vuoristorataa on ajettu koko vuosi ja nyt on aika hypätä siitä pois. En vielä tiedä tulenko kirjoittamaan lopputalvena tänne mitään, mutta jokatapauksessa jossain muodossa palaan asiaan, kun Suomessa on jo kevät.

4. ICSI:n loppuraportti.

2 kypsää, 1 hedelmöittynyt, josta tuli vain fragmentoitunut läjä soluja. Lääkärin kanssa juttelun jälkeen katsomme, jaksanko yrittää keväällä vielä yhtä jälleen kerran eri metodeilla, vai siirrymmekö suoraan munasolujonoon. Epäilevät vahvasti mun munasoluissa olevan geenivirhettä, mikä ei näkynyt kromosomitesteissä. Biologi vähän sillä silmällä niitä mun munasoluja katseli. Jotenkin vaistosin tämän, mutta joskus on pakko vähän koittaa uskoa ihmeisiin. Ne vain tuntuvat tapahtuvan muille.

Nyt pitää kuitenkin saada elää hetki. Aloitan vuoden mittaan jääneet urheiluharrastukset (karate ja juoksu) uudestaan. Tammikuussa lähden kevääseen asti Afrikan taivaan alle keräämään voimia ja tekemään sitä, mikä tuntuu sydämestä hyvältä. Säästöt ovat vihdoin kasassa. Nyt on elettävä hetki.

Nukkumiseen sain väliaikaisen avun, jonka puramme tammikuun alussa ennen reissuani.

I feel like North Korea.

"Miksi tuo edes yrittää? Eikö se nää ettei se kannata?"

Tuntuu, että tukehdun. Pelkään kipua ja punktiota ja sitä, että se on taas ihan turhaa. Perjantai lähestyy uhkaavasti, yhtä uhkaavasti, kuin ne kaksi isompaa rakkulaa, jotka kasvavat ja syrjäyttävät muut, eivätkä tahdo kuitenkaan edes hedelmöittyä ja lähteä jakaantumaan. Ahdistaa sekin, ettei varmaan ikinä tule olemaan hyviä uutisia kerrottavana kenellekään ja ihmiset pikkuhiljaa kaikkoavat ympäriltä katkeruuteni takia.

Laskuihin mukaan varpaatkin.

Ultra takana. En tajunnut edes jännittää moista saati pelätä ja turhaa se olisi ollutkin. Oikealla puolella oli 1 isompi rakkula ja 3 pienempää ja vasemmalla puolella 8!! Ennen on riittäny melkein yhden käden sormet ja nyt pitäis ottaa jo varpaitakin mukaan laskuihin. Mutta eipä sitä nyt ihan tässä vaiheessa vielä voi tietää mikä on tilanne sitten punktiossa, mutta suunta näyttää hyvältä. :) Maanantaina ultrataan lisää ja selviää punktioidaanko pe vai vasta seuraava ma.

Tänään pistän vielä Pergoveristä, mutta huomenna kuvioihin tuleekin Gonal-f ja Cetrotide jarruksi. Noiden pistely tuntuukin helpolta, kun toinen on kynässä ja toinenkin jo puolivalmis. Jei. Pergoveris on kirvellyt jonkin verran, joten on huojentavaa, ettei tarvitsekaan sitä pistellä koko loppuaikaa.

Menee kyllä ihan siivillä tämä hoito, lyhyt kaava tuntuu huomattavasti mukavammalta.

;)

Kp1 ja ultra pe klo 13. Huomenna alkaa Pergoveris. Jospa tämä kiukuttelukin laantuis pikkuhiljaa, eilen en kestänyt minkään sortin aistimuksia ja piti pyytää miestä sammuttamaan musiikkinsakin. Mulla oli jo korvatulpat päässä eri huoneessa, mutta tietyt äänet kuuluivat vielä. Tuli kyllä aika typerä olo, kun tuollaisestakin piti huomauttaa. Mutta helpottanee lähipäivien aikana, nytkin on jo parempi olo kuin eilen.

Kohta vois selvitä kirjastoon ja kauppaan.

Gaaaah.

Kokeilen menkkojen alkamiseen bloggaamista. Eilen niitä jo odottelin, mutta nousevana trendinä on kyllä ollut tässä osoitteessa yli 30 päivän kiertoja jo hetken aikaa, joten ei kai ne nytkään voi alkaa aiemmin. Pms oli/on kyllä ihan hirveä, en ole hetkeen aikaan ollut näin kiukkuinen. Kipujakin on ollut, mutta ei vaan tule sitä ensimmäistä kiertopäivää. Enkä ole kuullut, että stressaamaalla voisi vuodon alkamista estää kokonaan. Puuh. Joten ei se auta kuin odottaa. Ei oo ikinä helppoo tädin kans. (Tämä asia taitaa kyllä nyt toistaa itseään. :E) Maltti ois taas kerran valttia, mutta eihän sitä ole, varsinkaan, jos kärsii vuosisadan pms-oireista.

Kuukaudesta yksi viikko on enemmän tai vähemmän pms, yksi korkealiitoista ja 2 viikkoa sitten suht tasaista. Jei. Ihan ehkä joskus vaan haluisin vaihtaa sukupuoleni mieheksi, jotta olis vähän tasaisempaa. Varsinkin, kun hyvillä viikoilla saattaa ruveta jurppimaan se, että tilanne on kohta katollaan. Ja nyt odotellaan sitä hyvää viikkoa, joka alkaa ehkä (tai sitten hormonien takia ei) ensi viikolla.

Unissa kyllä haaveet ja unelmat toteutuvat, vieläkun saataisiin siirrettyä se tosielämään. Ei meinaan huvittaisi millään herätä yömaailmasta, jossa kaikki kerrankin on mennyt hyvin. Se on liian harvinaista herkkua jalkeillaollessa.

1. piikki

Ensimmäinen herättelypiikki meni puolisen tuntia sitten nahan läpi sen suuremmitta seremonioitta. Annos oli viidesosa aiemmasta, joten koko operaatio liuoksen tekemisineen oli todella kevyt. Mutta muuten olen aika uupunut jo aloittamaan koko hommaa. Miksei voisi vain raskautua ja sitten ihmetellä sitä? Mutta enhän minä osaa periksikään antaa, ennenkuin kaikki taistelut on käyty.

Aikataulun korjaus

Joop, väärinlaskuksihan se meni kuitenkin eli aloitankin Menopurin jo 7.11. Huu, sehän on ihan just! Onneksi aloin epäillä tuota aiempaa päivämäärää ja laskemaan kiertopäiviä (ja ennenkaikkea, jotain jäi päähänkin sieltä käynniltä, vaikka asiaa tuli paljon. :D) Näinollen kaikki siis aikaistuu viikolla eli punktioon päästään jo ilmeisesti marraskuun puolella! Wow. Julkisen jälkeen ei olekaan tottunut näin ripeään toimintaan. :D

Comeback.

Luonnehoroskooppien mukaan olen sinnikäs pyrkiessäni päämäärääni ja tämä näyttää pitävän paikkansa.

Kävimme tänään yksityisellä lääkäriasemalla ja lupaavalta vaikuttaa. Kunhan nämä eilenalkaneet menkat tästä taas klaaraan, niin jo 14.11. aloittelen uutta hoitoa. Nyt mennään lyhyellä kaavalla ja aika lailla poikkeavalla tavalla muutenkin. Eli tuolloin 14. päivä alan pistämään menopuria 75 IUI munarakkuloita herättelemään. Viis päivää jatketaan sillä ja sitten odotellaan menkkoja alkavaksi. Kp 2 sitten aloitetaan Pergoveris, jossa on FSH-hormonia ja lisäksi LH-hormonia. Sumuttelut eli jarrut jätetään nyt tässä vaiheessa kokonaan pois, en vielä tiedä tulevatko ne sitten lähempänä punktiota hetkeksi estämään munasolujen liian aikainen irtoaminen. Punktio olisi alustavasti 7.12., toki saattaa heittoa olla suuntaan jos toiseen, kun ei tämäkään kroppa ihan kellontarkka ole.

Mutta looking good again. :) Lisäksi olen menossa vyöhyketerapiaan marraskuun alusta ja akupunktiokin on mielessä! Lisäävät ainakin henkistä jaksamista ja auttavat ehkä nukkumisongelmissakin, jos eivät konkreettisesti hoitoa muuten auta. Tärkeää sekin.

Ei mtn.

Ei hedelmöittyneitä.

Menen tauolle, en jaksa, en pysty. Hoidot loppu julkisella.

Ja taas kerran punktio.

Meitä olikin aika lailla siellä punktiojonossa tänään ja me oltiin toiseksi viimeisiä. Jouduttiin siis odottelemaan aika lailla, vaikka nopsaan se odotusaika meni. Itse punktiokin meni nopsaan, vaikka hoitsu ensin yritti saada kanyyliä ihan väärään suoneen ja nyt sen suonen tienoilla ja pitkälle kumpaankin suuntaan on ihan älyttömän kipeä mustelma ja se pistoskohta on turvonnut. Mullahan on siinä siis pitkä leikkausarpi vuodelta 2004 ja hermotkin menee vähän omia uusia reittejään. Seuraavaksi se kokeili sitä suonta, joka aina ennen on ollut käytössä ja siihen se sitten meni, eikä yhtään kipuile. Suonet oli kyllä aika kadoksissa tällä kertaa, joten ei mikään ihme, ja siitäköhän johtuen myöskään lääkkeet ei humahtanu samalla lailla. Ei se nyt mikään ultrakipeä kokemus tälläkään kertaa ollut, mutta selkeästi erilainen kuin aiemmat. En pystynyt rentoutumaan samalla lailla kuin aiemmin ja piti ihan keskittyä, ettei unohda hengittämistä.

Jälkeenpäin sitten torkuin jokusen hetken. Saldoksi saatiin komeat 6 munasolua (tulos, joka kyllä kalpeni verhontakaiselle 22 solulle..) ja ne siis vain vasemmalta puolelta, kun oikea oli kieltäytynyt yhteistyöstä kokonaan.

Siirtopäiväksi tuli nyt sitten perjantai, kasvattelevat niitä nyt sitten vuorokauden pidempään, mikä onkin ihan hyvä. Yksi päivä jännitettävää vain enemmän, tietysti pelkään puhelimen soivan huomenna tai torstaina. Perjantaina muuten aloitan sitten luget jo aamulla ennen siirtoa.

Nyt sohvalle makoilemaan, istuminen ei tee hyvää, vaikkei nyt juurikaan särje, ainakaan mahaa. (Rannetta kyllä siitä kanyylinyrityskohdasta.) Suukin on vielä ihan kuiva ja pölisevä särkylääkkeen takia. Pakkasessa onkin jätskiä odottamassa kuivasuista toipilasta. ;)

Too much information.

Ei elämä miten paljon suolisto on nyt ottanut pulttia tästä hoidosta. Ihan täynnä ilmaa joka kolo ja ei oo mukavaa. Epäilen helmikuisen mahataudin olleen sittenkin hormonien aikaansaamaa, sillä tämä on ihan samanlainen ja mulla ei yleensä ole mitään ongelmia mahan kanssa. Kuinkakohan kauan tätä nyt kestää, jos viimeksi alkoi vasta hoidon jälkeen ja kesti kolmisen viikkoa? Ei ärtynyttä suolistoa kyllä lue tuolla sivuoirelistalla, mutta kaikkea muuta mahdollista kyllä ja entäs näiden kaikkien yhteisvaikutukset?

No, tänään viimeiset Menopurit ja sumutusta enää 4 kertaa! Kyllä tää tästä taas loppuu (mutta millä lopputuloksella?) Huomenna Pregnyl ja maanantaina aion nauttia siitä, ettei puhelin herätä kertaakaan päivän aikana! Aamullakin saa keskeytyksettä nukkua ohi seitsemän. Ja mennä ajoissa nukkumaan! Jee! (Oon joutunu pysyyn ylhäällä tuntia normaalia pidempään aikataulutuksen takia..) Kyllä se sitten siitä taas alkaa torstaina, jos siirtoon asti mennään, mutta nautitaan nyt pari aikataulutonta päivää välissä (poislukien se punktiopäivä..)

Ultrasaldo

Oon toisaalta pettynyt ja toisaalta tyytyväinen. Nimittäin oikealta puolelta ei löytynyt mitään (tai joku epämääräinen yks rakkula), mutta vasemmalta sensijaan viisi isoa ja muutama pieni. Pettynyt siihen, että oikeakin olisi voinut tuottaa saman saldon, mutta toisaalta tyytyväinen siihen, että vasen sitten pinnisteli oikein ennätyksen. Toivottavasti ovat nyt sitten kypsiä kanssa! Tiistaina alustavasti on punktio, ellei tänään tule puhelua jostain muusta päivästä.

Yön juoksin vessassa ja unet jäivät puoleentoista tuntiin. Nyt koitan saada puuroa pysymään mahassa ja sen jälkeen koittamaan, jos saisi päiväunet torkutettua.

Tukalaa.

Ei tänne oikein mitään kuulu. Meinasin jo poistua koko päivitysruudustakin, kun ei jaksais sanoa mitään.

Alamahassa alkaa olla vähän tukalaa. En muista, että aiemmin olisi ollut tämmöistä, mutta aika kultaa muistot tai jottain. Ehkä sitten vaan erilaisia tuntemuksia on nyt, joka kerta olen luullut jotain tuntevani. Ylihuominen ultra sitten paljastaa kasvaako siellä mitään ja punktiopäivä määräytyy.

Kävin maanantaina toisen kerran juttelemassa ja nyt meni ihan kivasti. Puhuin kyllä paljon ja asian ohitsekin, mutta ne asiat vaan olivat sellaisia, jotka olivat odottaneet ulospääsyä jo jonkun aikaa. Verikokeessakin kävin aamulla ja hormoniarvot olivat ok, joten jatkoin 375 IUI:lla. Eilen ruiskun ja neulan välistä vuoti liuosta, muttakun en tiennyt paljonko oli mennyt hukkaan, niin eipä sille oikein mitään voinut. Jospa sitä meni tarpeeksi kuitenkin. Kieltäydyn stressaamasta asiasta tämän enempää. Sensijaan en ole kieltänyt itseltäni haaveita siitä, että mitä sitten, kun hoito onnistuu. Kai sitä saa kesävauvasta haaveilla? :P Tullaan sit rytinällä alas jos tullaan, mutta toivoakin on oltava.

Väsyttää.

Oon väsähtänyt tähän hoitorumbaan taas kerran. Kolmena iltana vasta pistänyt (kertaa kaksi) ja eilen olin jo tosi kypsänä koko piikittelyyn. Miksi ihmeessä lapsensaaminen on näin vaikeaa? Hetkellisiä hanskojen naulaaniskemisfiiliksiä on tullut yhä enemmän. Mutta eihän sitä osaisi antaa itselleen anteeksi, jos luovuttaisi. Eikä tässä vaiheessa kannattaisikaan. Muttakun väsyttää. Haluaisi vain hautautua jonnekin, missä ei olisi muita ihmisiä eikä mitään, minkä ajatellaan kuuluvan ihmisen elämään. Huoh.

Kunnon annokset.

Tuli taas ajastettavaksi yksi uusi toimenpide eli piikitys. Mun annos on 375 IUI ja kun yhdessä ampullissa on 75 IUI, ni niitä pitää sitten sekotella viis. Yhteen liuokseen voi sekoittaa max. 3 ampullia, joten voin valita pistänkö yhden ison annoksen (jolloin laitan 2 liuosta) vai 2 erässä. Mulle oikeastaan ihan sama, kun en sitä pistämistä pelkää, eikä se muutenkaan ahdista. Jotta tämmöistä askartelua nyt sitten luvassa iltaisin seuraavat pari viikkoa. Suprecur jatkuu samalla annoksella eli sitä ei nyt puoliteta, kuten aiemmin on tehty.

Ainakin on järeet aseet. Kuulin riisuessani, kun hoitaja varmisteli tuota annosmäärää lääkäriltä, että Amerikassa pistävät joskus isompiakin annoksia, mutta sillä ei enää ole sanottavammin merkitystä.

Ainiin ja ultrassa lekuri katteli, että varsinkin vasemmalla puolella on paljon pieniä rakkuloita, joten nyt sitten vaan niitä kasvattelemaan! :)

Luonnonkeinot.

Oon ollu tässä vähän jo tulisilla hiilillä, kun tätiä ei oo näkyny, vaikka noin normitilassa luultavasti torstaina ois pitäny jo saapua. Ehdin jo murehtia, että ehtiikö se keskiviikoksi edes saapua paikalle tätä menoa ja tänä aamuna otinkin miehen töistä kotiintullessa luonnonkeinot käyttöön ja näyttäisi siltä, että se auttoi. ;) Tädin kanssa ei kyllä ikinä pääse helpolla, joko se tulee, kun sitä ei kaipaa tai sittenkun kaipaa, niin eipä näy.

Nenä tosiaan otti nokkiinsa sumuttelusta, as always, ja ihmettelen vähän miksei nuhaa mainita Suprecurin sivuoirelistalla. Vai onkohan se nenän limakalvojen ärtyminen sitten juurikin tätä?

Eipä tässä. Nyt hyvillä mielin kohti keskiviikkoa. Ensimmäinen taistelu selätetty, eli menkat saatu alkavaksi ennen pistoshoitoa. Askel kerrallaan!

Uaaaagh.

Aika karsee olo heti aamusta. Ellen paremmin tietäis, niin luulisin olevani raskaana. Koko eilisen päivän mulla oli kamala nälkä koko ajan. Syömällä jotain kunnon ruokaa sain nälän pois ehkä tunniksi. Taisin syödä väärää ruokaa sitten ylipäänsä, kun koko ajan mahassa kurni. Tissit kipeilee ja nyt aamupalan jälkeen on huono olokin. Puuuh. Eilen meinasin nukahtaa pystyyn jo yhdeksän jälkeen, mutta yhteentoista asti piti väkisin valvoa, että sai sitten sumutettua. Kello soitti seitsemältä ja oon ihan kuutamolla, joten taidan mennä kirjan kanssa sohvalle, jos sais vaikka unta vielä. Ranteitakin särkee, mut ehkä erään myssyn virkkaamisella on tekemistä sen kanssa. Ainakin Suprecur pelittää, kun on kunnon sivuoireet.

Kävin eilen siellä kätilöpsykolla ja en nyt tiiä aionko käydä vielä uudestaan vai en. Sieltä yritettiin ladata niitä kliseisiä, että jos ei ajattele asiaa, ni sit varmaan tärppää ja eräskin pariskunta oli vuosia yrittänyt ensimmäistä lasta ja nyt heillä onkin niitä neljä. Huoooh. Varmaan lohduttaa, kun miehelleni en siittiöitä saa taiottua lisää. Sain kyllä sanottua niihin takaisin. Ensimmäiset käynnit kyllä yleensä ovat vähän sellaisia tunnusteluja suuntaan ja toiseen, että katsotaan nyt vielä toinen kerta ainakin. (Ei se ollut lukenut edes meidän papereita läpi, että ei mikään ihme noille klisee-kommenteille.. Ois nyt edes senverran voinut..) Mutta heti en tosiaan lämmennyt tälle, vaikka toki arvostan, että olivat saaneet tämmöisen palvelun pystyyn!

Tilastotiede-epätoivoa.

Saatte luvan jo läppästä poskelle tästä hyvästä: tilastotieteilijä päässäni yrittää piipittää, että kun niin moni lapsettomuusblogilainen on plussannut (oikeasti jee!!), niin kohta alkaa olla se 80% täynnä ja mulla ei ole enää tilaa sinne. Eihän se nyt ihan noinkaan mene, muttaku. :D

Suprecur on mennyt aika lungisti. Pieniä sivuoireita on ollut välillä, mitä aiemmissa hoidoissa ei eli uniongelmia, kuumia aaltoja (liittyy edelliseen), tissikipua ja alavatsasärkyä. Ne ovat, kuten aiemminkin mainitsin, kuitenkin positiivisia juttuja. Lisää positiivisia asioita on se, että Suprecur tuntuu ärsyttävän nenää vähemmän kuin Synarela, se on helpompi annostella ja en ole vielä saanut nuhaa/flunssaa, minkä molemmissa aiemmissa hoidoissa olen onnistunut kalastamaan. Jee sillekin siis!

Kaikenkaikkiaan tämä on lähtenyt tosi positiivisesti liikkeelle ja pessimisti pelkää, että missähän vaiheessa tämä sitten kosahtaa. Päästiin heti ekasta kerrasta tähän hoitorumbaan, sain ajan psykologille, hormonilääkemuutokset ovat tuntuneet toistaiseksi positiiviselta. Suorastaan pelottavan hyvin mennyt nyt.

Välillä iskee kyllä flashbackeja aiemmista hoidoista, tai lähinnä niiden epäonnistumisten tuskista. Pitäis nyt koittaa unohtaa ne ja ajatella, että tämä on nyt taas eri hoito ja vanhoilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.

Kolmas päivä

Kolmas päivä Suprecuria alkoi osaltani jo seitsemältä. Klo seitsemän herätyksiä tulee nyt sitten olemaan seuraavat 4 viikkoa ja jos siirtoon asti päästään, niin vielä jokunen lisää. Eipä siinä, jos sais nopsasti heti yhdentoista jälkeen unta, muttakun ei saa.

Tällä kertaa on ollut sivuoireitakin. Alavatsaa vihloo ja tissejä särkee. Nuo uniongelmat ja vastaavat on myöskin sivuoirelistalla, mutta mulla on niitä muutenkin, joten en osaa sanoa mikä johtuu mistäkin.

Hölmöä, mut tuntuu kivalta, kun on jotain oireita. :D Lääkkeet, kaikenlaiset, vaikuttaa mulla yleensä tosi huonosti ja näinollen niitä sivuoireitakaan ei yleensä juuri ole. Nytkun niitä on edes vähän, niin tuntuu, että lääkekin vaikuttaa paremmin. Jee! Vaikka ei mulla ikinä ole tässä vaiheessa tainnut olla ongelmia lääkkeen vaikuttamisen suhteen.

Huomenna leikin pingviiniä kummipojan synttäreillä. Jee!

Kassillinen hormoneja 4,50€

Terveisiä taas hoidon ensikäynniltä Naistenklinikalta. Käynti meni hyvin ja tuli ihan hyvä mieli muutenkin hoidon suhteen. Olivat kuulemma professoria myöten ihmetelleet, miksi en muni kunnolla ja vastausta vaille olivat jääneet. Eli periaatteessa edelleen minussa ei ole mitään fyysistä eikä hormonaalista vikaa, mutta jossain vain mättää silti. Sain myös psykologiajan Kätilöopistolle, jossa siis ottaa vastaa kätilö/psykologi näiden asioiden tiimoilta. Jee! Ja tästä tulee vain normi poliklinikkamaksu n. 27 euroa. Se aika on ensi viikon torstaina. (Äitiyspolilla, what a pain..)

Hormonit vaihtuivat alkuosastaan kokonaan. Synarelaan ei oikein olla luotettu enää annosteluongelmiensa takia, joten sumute vaihdettiin Suprecuriin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että sumuttelua tapahtuukin aiemman kahden sijaan kolme kertaa vuorokaudessa 8 tunnin välein. Tämä aiheuttaa ärtymystä huonon nukkumiseni takia (unet jää väkisinkin 7 h/yö), mutta toisaalta olen kyllä iloinen siitä, että saan useammin tehdä jotain tämän hoidon eteen. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta nämä asiat ovat pienestä kiinni. :D

Pistoshormoni on sitten tosiaan Menopur ja sen ohjeet saan 2 viikon kuluttua. Menopurissa on Puregoniin verrattuna vielä toista hormonia, jonka pitäisi vaikuttaa munasolujen kypsymiseen ja juurihan se on ollut ongelmana.

Sitten vielä Pregnyl. Näistä kolmesta maksoin yhteensä 4,50 euroa lääkekaton ylittyessä jo tammikuussa. Lugesteronit jätin vielä apteekkiin, eihän niitä viimeksikään tarvittu..

Kiitos.

Näkymättömän lapsen Tuuli antoi tämmöisen tunnustuksen:



Kiitos siitä! :) Sääntöihin kuuluu antaa tämä eteenpäin 7 muulle ja kertoa 7 asiaa itsestään.

1. FatFarmin upeat naiset, tarviiko tätä edes perustella enempää! :)
2. Villa Inkerin Merjan upeita kuvia on aina kiva katsella.
3. Porvarilla on varaa Annelle on annettava tunnustus ihanasta tyylitajuttomuudesta.
4. Väkitukko-Marille on pakko antaa tunnustus avoimuudesta ja reippaudesta.
5. Parhaat ideat löytyy Hupsistarallaa-norsikselta!

2 viimeistä jätän kaikille tunnustusta tarvitseville.


Ja ne mun jutut:

1. En ole kotoisin maalta enkä kaupungista, vaan metsästä.
2. Osa sydämestäni on Afrikassa.
3. Sammakot yhdistetään aina minuun. Olen luultavasti saanut tämän sammakkoinnostukseni jo Kätilöopistolta vuonna 1976, kun sain syntymälahjakseni suuren sammakon.
4. Kettu vahtii tekemisiäni nilkassani, tosin välillä vähän heikolla menestyksellä.
5. Olen huono puhumaan puhelimessa, mutta onnekseni nykyään on olemassa tekstiviestit ja sähköpostit, etanapostia unohtamatta.
6. En ole syönyt lihaa yli 10 vuoteen energiataloudellisista syistä.
7. Kotoani löytyy sammakkolampi, sademetsä ja aavikko ja niihin asukkaat.

Antipositiivisuutta.

Ei auttanu positiivisuuslainaamo. Vielä vajaa viikko olis odoteltavaa Synarelaan, mutta epätoivo on iskenyt jo tässä vaiheessa.

Ehkä on parempi etten sano mitään, senverran nollaolo menossa.

Uusi metodi..

Kokeillaas Jadekiven metodeja positiivisesta ajattelusta.

WTF?!

Sain juuri soiton Naikkarilta ja mehän päästiin tällä kertaa heti ekalla kerralla hoitoon. Ei siis enää kuukauden odottelua! Aikataulusta sen verran, että 8.9. alkaa sumuttelu ja 22.9. pistokset. Punktio ois sit viikolla 40, jos kaikki menee hyvin siihen asti. Mukana myös todella järeät aseet eli se vehnänalkioöljy. ;D

Ehkä täs jotain toivookin saa kasaan, ees hetkeks. EHKÄ.

En jaksa

aina vaan odottaa jotain!

Vehnänalkioöljypullolle käypi tieni.

Optimistisuus on kadonnut jonnekin sielun syövereihin. Oon ihan varma jo siitä, että ei päästä edes vielä tästä mihinkään hoitokiertoon, vaan ootellaan nätisti edelleen kk. Ja ei se hoitokaan mitään tulosta tuo, tilanne jää tällaiseksi ikuisesti. Taidan muuttaa luolaan asumaan jonnekin Intiaan, enkä halua nähdä enää ketään.

Etsintäkuulutus: toivo!

Toivo on nimittäin tosi hukassa jälleen kerran. Menkat alkoi eilen (yöllä) 2 päivää myöhässä ja ehdin hetken olla kaveri toivon kanssa (vaikka tiesin, että turha kaveerata, mutta kuitenkin!), mutta nyt se heppu on totaalisen hukassa. Jos aamulla ensimmäisenä alkaa itkeä herättyään, kun tajuaa, että unimaailma ei olekaan totta, niin tajuaa, että toivo on lähtenyt ihan toiseen maahan.

"Ei tää tuu ikinä onnistuun. Ei päästä tähänkään hoitoon kuitenkaan, kun siellä on kiireisempiä ensin. Ei jaksais oottaa taas kuukautta ja sen jälkeen pari viikkoa hoitojen alkuun. Ei tääkään hoito tuu onnistuun. Tää on vika kerta ja taatusti tuhoon tuomittu. Ei oo rahaa mennä yksityisellekään. Yhyy, parku.."

Menkkakivut ja hammaslääkäri. What a great combination. Ja epätoivo (sentään sen sortin toivoa löytyy täältä!)

Unta.

Näin unen, jossa meillä oli poikavauva. Olimme jonossa ns. neuvolaan, ja tajusin, että sehän on jo vuorokauden ikäinen, enkä ole ruokkinut sitä tai vaihtanut vaippoja. Sitten puin sen ampiaisasuun ja lähden ystävälle esittelemään..

Nyt tarvis kipeästi juoksulenkkiä tyhjentämään tuo uni päästä, mutta ei voi, kun pitää lähteä saattamaan anoppi junalle. Piih. En siis pidä yhtään tuollaisista unista, jää vain ahdistunut olo.

Harvemmin tätiä odottelee..

Viimeiset aika monta vuotta on koko ajan odotettu jotain etappia tai tulosta tai tapahtumaa ja nyt sitten on vuorossa jälleen tädinodottelu. Ja sitten odotetaan päästäänkö tämän tädin jälkeen seuraavaan (ja vikaan!) hoitokertaan. Jos ei päästä, niin sitten odotellaan taas tätiä ja sitten odotellaan hoidon alkamista ja sitten odotellaan hoidon eri vaiheita ja sitten odotellaan saadaanko sieltä yhtään munasolua/alkiota ja sitten odotellaan kiinnittyykö se. Jos näistä vaiheista on päästy, niin sitten odotellaan, ettei vaan tule keskenmenoa ja kun ja jos siitä vaiheesta päästään, niin sitten odotellaan, ettei vaan mitään muuta vakavaa satu matkan varrella. (Mihin jäi se lapsen odotus? Mahtuuko se enää näihin muihin odotuksiin ollenkaan?)

Kyllä sitä vaan näkee välillä niin sumuisin silmin ne ihmiset, jotka pääsevät tuon suuremmitta odoitteluitta pariin viimeiseen odotukseen. Tuskin edes tajuavat pelätä keskenmenoakaan niin paljon. (Tämä on spekulaatiota vain, koska en itse voi päästä ikinä tällaiseen tilanteeseen.)

Olisikohan elämä tyhjää, jos ei joutuisi näin paljon odottamaan? Ja mitä sitten tapahtuu, kun odotukset on ohi? Onko ne ikinä ohi? Iskeekö tyhjyys? No, ehkä sitä on turha miettiä tässä vaiheessa, kun ei olla päästy tämän pidemmälle..

Loman jälkeen.

Palasin eilen taas luentosalin penkille heinäkuun lomailun jälkeen. Heinäkuussa olin Bulgariassa, Tampereella, kotiseudullani ja Skotlannissa, joten kovin montaa yötä en omassa sängyssä viettänyt. Sunnuntai-iltana myöhään saavuin vihdoin kotiin ja eilinen on mennyt aikamoisessa kulttuurishokissa. Kiukuttanutkin oikein urakalla, miesparka.

Osansa ahdistuneista fiiliksistä antoi odotus tämänaamuisesta soitosta Naistenklinikalta. Soitto saapui juuri äsken ja selvisi, että kromosomeissani ei ole mitään vikaa. Helpotus? No ainakin tiedon saaminen helpotti, mutta samalla alkoi myös jännitys jo tulevaa hoitoa varten. Se tulee alkamaan syys-lokakuussa (riippuen kuinka kiirettä siellä taas pitää..) ja tällä kertaa Menopurilla. Siinä on kuulemma vielä lisäksi hormonia, joka auttaa munasoluja kypsymään paremmin. Mutta hirveä stressi tietysti siitä jo, että se on sitten viimeinen hoito.

Aion kaikesta huolimatta maksaa harrastukseni syyskauden maksun (taikausko) ja onpahan sitten jotain mitä treenata, jos kaikki menee taas penkin alle. Sinne on ollut ikävä, kun jätin kevään maksun suorittamatta, kun ajattelin, että en voi sinne mennä. Laji on siis sellainen, että sitä ei oikein voi raskaana harrastaa. Tosin vielä elokuussa en pääse sinne muutenkaan, kun luennot ovat tietysti iltaisin. Seuraavan viiden viikon aikana on kahtena kertana vain vapaata (treenit ti ja to), jolloin sinne pääsisin. Pakko yrittää mennä!

Huijui!

Täältä löytyikin yllättäen linkki tännekin. Huijui oli ensimmäinen ajatus. Vaikka julkisesti kirjoitankin, niin silti vähän hirvitti. Nämä ajatukset ovat henkilökohtaisia ja tuntuu (itsestä) oudolta, että ovat linkittäneet blogeja edes kysymättä saako niin tehdä. Noh.

Loma oli mukava, ei paljon näkynyt pallomahoja, jotka tällä hetkellä aiheuttavat vain suunnatonta kipua. Sen jälkeen niitä onkin taas näkynyt (kiitos vain kesä, kun et enää peittele näitä mahoja) ja olen koettanut paeta paikkoihin, joissa niihin vähemmän törmäisi. Pfft.

En tiiä. Menkkoja tässä odotellessa, vaikka onkin kokeiltu taas yksi keino: lomamatka ja siemenenkylvöä joka toinen päivä. Jotenkin kovasti epäilen tämän keinon toteutumista. ;D Mutta voinpahan taas lisätä senkin listaan, jos vinkkejä alkaa sadella.

Parin viikon päästä jo soittavat Naikkarilta kromosomituloksista. En tiiä mitä haluaisin sieltä kuulla. Siihen asti pakenen ja pakoilen.

Lämmin kesä.

Kesästä näyttää tulevan lämmin. Niin taisin viime kesänä puhua, että lämmin kesä tulossa, kun oli uhka joutua raskaaksi. No, se siitä uhasta sitten, mutta lämpöä riittää näköjään silti!

Mutta nyt Bulgariaan viikoksi lämmittelemään, ettei vallan palellu.

Life is..

stupid. The only meaning of it is to hurt you.

Asiaa aidanseipäästä.

Olin kaksipäiväisessä seminaarissa: Displacement induced by Environmental Problems and Development. Osuin oikeaan paikkaan. Sisäinen hippi sai vahvistusta ja löysi kavereita. Sain kutsun Katajamäki-yhteisöön, pitänee käydä siellä tutustumassa kunnon hippeilyyn. Annoin sähköpostiosoitteeni meksikolaiselle miehelle, joka lupasi auttaa etsimään vapaaehtoistyötä (tai miksei ihan työtäkin) Meksikosta ympäristöasioiden parissa. Koitan kuumeisesti etsiä jotain ensi talveksi, jotta ei tarvitsisi taas niellä lapsettoman pettymyksen likaista lunta. (Ja salaa toivon, että näitä järkkäilyjä ei tarvitsisikaan vielä toteuttaa ensi talvena, mutta pidetään se vielä salaisuutena..)

Ulkona tuulee oikein kunnolla. Pitäis vissiin tunkea pää pihalle ja antaa tuulen puhaltaa pääkopan purut uuteen järjestykseen ja pölyt pois. Olen aina tykännyt tuulesta, paitsi silloin kun yrittää nauttia auringosta. ;)

Väsyttää ja jumittaa.

Pitäis lukea tenttiin ja kirjoittaa luentopäiväkirjaa, mut pääasiassa päivät menee eteenpäin haahuillessa. Ei oikein mihinkään pysty keskittymään ja elän päiviä yksi etappi kerrallaan: aamulenkki, postintulo, lounas, luento, nukkumaan. Itseasiassa toivoisin kyllä nukkumisosion olevan pidempi kuin nyt, unimaailmassa kaikki on mahdollista. Toisaalta vuorokaudessa saisi olla enemmän tunteja.

Kontrollintarve.

Hirveä tarve saada kontrolloida asioita, tarpeellisia ja tarpeettomia, kontrolloitavia ja kontrolloimattomia. Ehkä tää yrittää tasapainottaa sitä, että että sitä yhtä asiaa ei pysty kontrolloimaan?

Ei taas meinais jaksaa ihmisiä. Ainakaan suomea puhuvia. Tekis mieli lähtee jonnekin muualle, Australiaan tms, töihin tai jotain. Ees hetkeks. Vaikka keräämään puuvillaa tai ihan mitä tahansa simppeliä, mutta raskasta ilman sen suurempia vaatimuksia. Ehkä joskus.

Tekstikin haahuilee. Ähs.

Jos ei muuta hulluutta..

..niin kävin suorittamassa ensimmäisen liikunnallisen suorituksen sitten joulukuun hoitojen aloituksen. 5,4 km meni juosten turhan leppoisasti, mutta ei kai sitä voi hurjalla suorituksella aloittaa. Pääasia, että olo on hyvä. Ainakin sai ajatukset hetkeksi muualle, kun ihan aamusta meinasi piilarit saada luonnollista kosteutusta.

Liikunnasta voinemme siis päätellä, että kivut ovat ohi tältä erää.

Greetings from hell..

Olin melkein jo ehtinyt unohtaa kuinka kamalat menkat ovat punktion jälkeen. 600 Burana ei näytä paljon pelittävän, selkä tulessa ja maha kramppaa.

Mut positiivista: en joudu karenssille ja tulen saamaan liitosta rahaa! Hyväksyivät mun opinnot sivutoimisiksi ja työstä eroamisellekin oli hyväksyttävä syy! Jihuu! Jospa tää tästä taas.

Väsyttää.

Työvoimaviranomaisten kanssa tulee tietysti aina ongelmia. Hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan-asenne tipautti eilen ja kovaa. Tutkitaan-vaiheen jälkeinen puhelu (n. 5 min edellisestä) helpotti vähän ja vaaditut asiakirjat hommattuani toivon niiden pelastavan tilanteelta. On aika reilua, että itse maksamiensa SIVUtoimisten opintojen takia, joita vain heidän laskujensa mukaan olisi 2 op liikaa, ei luettaisi työttömäksi eikä näin ollen oikeutetuksi liiton rahoille. Ei myöskään opintotuelle. Eikö lakia voitaisi muuttaa niin, että esimerkiksi avoimessa sivutoimisesti opiskeleva ei saisi kieltäytyä tarjotusta työstä vedoten opintoihin, eikä vain kytätä tuleeko kuukaudessa liikaa opintopisteitä? Pitäisi siis mieluumin heidän mielestään maata kotona. Itse ainakin opiskelen kyseistä opintokokonaisuutta saadakseni joskus siihen liittyvää työtä ja pystyn kyllä menemään töihinkin, jos semmoista minulle eteen tulee, opinnoista huolimatta. "Muttakun meillä on tämä laki, että kuukaudessa saa opiskella vain 3 op, jos se on enemmän, niin se on päätoimista opiskelua." Bullshit.

No, se siitä. Joka päivä, jatkuvasti, tulee muistutusta siitä, kuinka epäonnistunut yksilö olet lisääntymisen saralla. Kyyneleet kirpoavat silmäkulmaan yksittäisestä sanasta luennolla, junassa raivokohtauksen saanutta uhmaikäistä kuunnellessa, jonkun puolitutun yllättävän rantapallon ilmestymisestä mahan seudulle ja eniten ehkä niissä tilanteissa, joissa vanhempi ei tunnu arvostavan lastaan. Tupakoidaan lapsen vaunun tai rattaiden vieressä, puhalletaan savua silmille, huudetaan omaa väsymystään lapselle jne. Kuinka paljon on vanhempia, jotka eivät edes pysty huolehtimaan lapsistaan ja sinä, joka pystyisit, et niitä saa? Eihän se tunnu kivalta, mutta tasan eivät mene nallekarkit. Miten vaikea on joskus hokea itselleen, että sinulla on kaikki hyvin, on ruokaa, katto pään päällä, ihana aviopuoliso ja varaa jopa luksukseen välillä, joten mitä sitten jos se yksi vain puuttuu? Se yksi vain tuntuu olevan se maailman tärkein asia, ja niinhän sen oikeasti pitäisi ollakin. Sen puuttuminen voi musertaa alle kaiken sen muun, joka on hyvin.

Yllätin itseni eilen tuijottamasta hymyillen suomalaista naista, jolla oli 2 pientä aasialaiset piirteet omaavaa lasta. Mietin, oliko hänen miehensä jostain päin Aasiaa, vai oliko lapset adoptoitu. Aloin miettiä, että entäs jos sittenkin lähtisi adoptioprosessiin mukaan? Se veisi hirveästi aikaa ja rahaa ja tietysti miehenkin pitäisi siihen sitten lähteä mukaan, mutta ne, jotka minut tuntevat, sanoisivat varmasti, että se olisi todella minun juttuni.

Mutta katsotaan nyt ensin tämä prosessi loppuun. Eihän tässä vielä olla edes loppusuoralla, vaikka ICSI onkin jo loppupäässä lapsettomuushoitoja. Meillä vain ei niitä "miedompia" edes tehty, joten siksi tämä tuntuu vielä aika alulta. Ikää vain alkaa, omasta mielestäni ainakin, olla jo liikaa. En ole vielä päässyt selvyyteen itseni kanssa, onko 40-vuotias jo liian vanha tulemaan ensi kertaa äidiksi. Sitä nimittäin varmasti olisin, jos adoptioprosessi pistettäisiin käyntiin..

Moni sanoo, että olen vielä nuori, mutta itsestäni ei siltä tunnu. Ehkä kova elämänkouluni on saanut elämäni tuntumaan pidemmältä, kuin mitä se fyysisesti tähän asti on ollut. Vuosia on hukkunut välistäkin. Minulla on vielä töitä siinä ajattelumallissa, jota olen itselläni pitänyt, että lapset olisi hyvä saada nuorena, alle 30-vuotiaana. Ei aikaa voi kääntää taaksepäinkään, harmi kyllä.

How to hate yourself..

On todella vaikeata hyväksyä oma fyysinen olemuksensa, jonka hormonit ovat kätevästi turvottaneet, kun sisällä vartalosi pettää sinut. Maha on turvonnut, kuin kiusallaan, pieneksi ja välillä vähemmän pieneksi rantapalloksi, siihen, johon on ollut pyrkimys, mutta johon ei kuitenkaan näytä mitenkään pääsevän. Tissit ovat todella kipeät vain odottaakseen kohta hyökkäävää menkkakipua. Selkä jo oireilee.. Kiitos taas kaikesta tästä!

Olen alkanut inhota taas heräämistä.

Päivän opetus.

Älä ikinä, ikinä käy facebookissa katsomassa mitä jollekin vanhalle koulukaverille kuuluu! Se voi kääntää puukkoa sisuksissasi todella kipeästi. Sensijaan siirrä hänet ignore-osastoon siitä lähtien.

Krääh.

Oon ehkä saanu jotenkin tilanteen jo hyväksyttyä. Ärsyttävintä on se, että kaikki piikit ja kivut olivat turhia. Rahanmenoa ei nyt viitsi edes laskea, kun maksukatto oli lääkkeiden osalta täynnä. Joku alitajunta oli tuumannu, et ostetaan Luget sit vasta pe ja eihän niitä sitten tarvinut edes ostaa. Viimeksi ostin ne samalla kuin Pregnylin.

Maanantaina verikokeisiin. Tutkivat onko jossain kromosomissa translokaatiota, jos se aiheuttaa tän. Äh. Jos ei, niin sit kokeillaan vielä kierros Menopurilla. Sekin tosin sitten vasta syksyllä, koska kesätauot ja muut ihanat asiat tässä välissä. (Inhoon sitä, että joutuu oottamaan aina vaan ja sit on vielä jotain typeriä kesätaukoja ja joulutaukoja).

Vuosi sitten ajattelin, että tästä kesästä tulee helteinen, koska mulla ois yks maha kasvatettavana. Nyt ajattelen ihan samaa tulevasta kesästä. Fffft.

Miten pettynyt sitä taas on ollut itseensä ja tuntuu, että kaikki muut ajattelevat sun olevan epäonnistunut yksilö. Luulen, että se loistaa kilometrin päähän ja ei tee mieli edes ihmisten ilmoille. Jokaista pallomahaa tekis mieli potkaista (ei sillä, että se ois tän mahan omistajan vika, että hän on raskaana, vaan se, että pallomahan näkeminen tekee vaan ihan hemmetin kipeää.) Nyt niitä rantapalloja on tuntunut olevan ihan hirvittävästi liikkeellä! Niitä, jotka ovat saaneet sen alulle, kun meillä epäonnistui ensimmäinen hoito. Thanks World! Olishan se ollu ihan liikaa pyydetty, että joku asia ois voinu sujuu helposti!!

Onko tää nyt niin, että syy on sekä miehessä, että naisessa? Huraa... No, kun ei olla tarpeeks tässä odoteltu, niin odotellaan seuraavaks pari kk niitä verikokeiden tuloksia. Katselin tuossa toissailtana vähän jo asiaa luovutetuista munasoluista/alkioista ja adoptiosta. Viimeksimainittu ahdistaa jo pitkän odotusaikansa, kalliin hintansa ja mun pitkän masennuskauden takia. En jaksais millään ruveta puimaan jälkimmäistä läpi enää. Mut askel kerrallaan, ei ehkä kande vielä siirtyä noihin.

(Ps. Kyllä sitä on kokenut tosi paljon kiukkua lapsellisia lapsettomia kohtaan. Itse ei ole saanut sitä ensimmäistäkään, joten ei osaa suhtautua sellaiseen, jolla jo lapsi on, mutta se lapsettomuus kohdistuu lapselle sisaruksen saamiseen. Toisilla ei ole sitä ainuttakaan ja miksei osata sitten nauttia siitä, että edes se yksi on saatu alulle ja ulos asti. Ehkä joskus ymmärrän tämän, mutta just nyt en. Anteeksi heille siis. Anteeksi, että se tekee niin kipeää minulle juuri nyt.)

Ei mitään..

siirrettävää.. Vain passitus kromosomitutkimuksiin.

Punktiouutiset!

Punktio takana ja tuloksena hienot 6 munasolua. Perjantaina sitten aamusta siirtoon. :)

Punktioon meno ei jännittänyt enää yhtään ja tosi rennosti otettiin miehen kanssa molemmat koko homma. Itse punktion hoiti todella mukava ja nopea lääkäri ja pärjäsin ilman extra-annoksia kipulääkettä. Neula nyt vähän kirpaisi kummallakin puolella, mutta muuten itse toimenpide ei todellakaan ollut mitenkään kivulias. Parisen tuntia siinä sitten lepäiltiin, kevyesti torkahtelin kahteen otteeseen, mutta jo vajaa 3 tuntia operaatiosta päästiin pois. Kipuja ei ole ollut ollenkaan, ja en enää edes meinaa muistaa missä aamulla olen ollut. Varovainen pitää tietysti nyt vielä muutama päivä olla. Viimeksi jouduin ottamaan myöhemmin 2 kipulääkettä, nyt ei todellakaan ole tarvetta. Great. :)

Mietin jo tässä, että lähdenkö sittenkin vielä luennolle tänään, mutta väsymys on kuitenkin aika kova, niin voi olla ettei ole järkeä lähteä sinne nuokkumaan. Eilisen perusteella voin sanoa, että tämä luennoitsija on hivenen unettava, vaikka aihe onkin kiinnostava ja sitä jaksaa kuunnella, joten ei liene viisasta mennä sinne. Mutta katsotaan! Aina voin painua parvekkeelle tenttikirjojen kanssa ja tuleepahan varmemmin levättyä.

Hormoniton päivä.

Nyt on menossa tämmöinen välipäivä hormonien osalta. Eilen lykkäsin Pregnylin mahanahasta läpi ja nyt sitten kypsytetään munasatoa. Nää kaikki pistelyt sun muut on kyllä nyt tällä toisella kierroksella menny tosi vähällä huomiolla, kun on muussa elämässä ollut niin paljon tapahtumia.

Eilen olin ensimmäisellä luennolla yliopistolla ja täytyy sanoa, että on kyllä niin mun juttu! Jaksoin kuunnella koko 2½ tuntia, kirjoittaa ylös pohdittavia kysymyksiä luentopäiväkirjaa varten ja vastailin luennoitsijan kysymyksiin, tein itse kysymyksiä jne. Missä se entinen syrjäänvetäytyvä opiskelija? Jouduin jopa vähän hillitsemään itseäni, etten koko ajan olisi jotain kommentoimassa. :D Olen jopa aloittanut jo kahta tenttikirjaa. Muumit sekaisin tässä laaksossa kyllä nyt. Ei se mitään. Jospa piinaviikot sitten menisivät nopeammin, kun on mieleistä tekemistä ja ajateltavaa. Sikälimikäli tässä niihin asti päästään. ;) Pieni pessimisti pitää aina olla, vaikka nyt on kyllä senverran hyvät tsäänssit.

Huomenna punktioon. Enpä ole edes sitä ehtinyt jännittää. :D

Jihuu!

Kokonaiset 6 kappaletta oli siellä jo hienosti odottamassa ja muutama pienempikin! Saa nähdä ehtivätkö ne pienet vielä keskiviikoksi. Punktiopäiväksi tuli siis keskiviikko ja se passaa paremmin kuin hyvin. Pääsen kurssien aloitusluennoille ma ja ti.

Viimeinen työpäiväkin oli ja meni. Taisivat ne tykätä miusta, kun sain 2 korttia, 2 sisu-pastillirasiaa, pandan suklaakuorrutettuja omena-mansikkapaloja, lahjakortin käsihoitoon ja 20 euron lahjakortin the Body Shopiin. Ja sain vielä viimeiseksi näyttää kynteni omalla osastolla, ihan vaan kiusaksi. ;)

Tukalaa.

Eh. Alkaa olla vähän tukala olo tuolla alamahassa ja oloa ei mitenkään paranna alkanut flunssa. Korvia ja kurkkua särkee, niska on ihan jumissa ja silmiä kääntäessä sähköiskut paukkuu päässä. Hyvä meno.

Huomenna onkin onneksi lepopäivä ja sitten koittaa tuomiopäivä! En uskalla sanoa mitään arvioita kypsyvien munasolujen määrästä, kun viimeksi luulin niin väärin. Olo on kyllä ihan erilainen, mutta silti en lottoa mitään.

Nyt voisikin ottaa veikkauksia vastaan! :D Viimeksi oli se 3 munasolua, ultrassa tosin näkyi vain 2. Katsotaan kuka osuu lähimmäksi ja samalla voin vakoilla lukeeko tätä kukaan. ;)

300 iui.

Kävin aamulla verikokeissa ja tulokset tulivat kolmen maissa. Jatketaan perjantaihin edelleen 300 iui päivässä. Eipä niitä tuntemuksia ole sen enempää nyt tullut, mutta turvottaa kyllä tehokkaasti.

Henkisesti olen jaksanut ihan ok. Tosin olen vältellyt parhaani mukaan (ja se ei ole helppoa) raskaus- ja äitiysasioita, koska reikäisen mahanahan kanssa ne eivät tunnu kovin kivalta. Kyllä tuo hormonisatsi tuntuu siis siihen vaikuttavan.

Loppuviikon lämpöaaltoa odotellessa.

Kipeä päivä.

Tämä päivä ainakin tällä kertaa teki aika kipeää.. Ei vähiten neulan puhkaistessa mahanahan jo kuudennen kerran.

Mutta eilen oli kiva riehuu siskojen muksujen kanssa.

Lämpöä ja loppuviikkoa odotellessa. Perjantaina on aamulla ultra ja viimeinen työpäivä. Toivottavasti ultran tulos olisi hieman parempi kuin edellisellä kerralla, koska päivästä tulee muutenkin vaikea. Huomenaamulla olisi könyttävä klo 7.30 verikokeisiin. Unille siis!

Piikkiä nahkaan!

Elämä on ollut niin hektistä, etten ole yhtään ehtinyt edes ajatella tätä hoitorumbaa. Hyvä juttu, onpahan mennyt aika nopeasti!

Tänään läsähtää eka piikki mahanahkaan ja tupla-annoksella edelliseen verrattuna. Huhhei! Olin tosi positiivisella mielelläkin tänään lääkärin luona, joten toivon tämän positiivisen tuulen pysyvän loppuun asti.

Töitä 1½ viikkoa jäljellä. Vähiin käy ennenkuin loppuu! Toivottavasti asiat alkavat oikeasti nyt mennä oikeille urille. Tuntuu ainakin hyvältä, vaikka toki myös vähän surettaa ja tulevakin ihan vähän jännittää ja pelottaa.

Univaikeuksia.

Maanantaina aloitettiin taas kerran Synarela ja samalla myös nukkumiseen tarkoitetun lääkkeen tiputus. Mun olis pitänyt viikon verran käyttää sitä pienimmällä annoksella, mutta mulla ei ollut kuin 4 kappaletta niitä pieniä jäljellä ja en jaksanut pyytää reseptiä tai edes ylipäänsä hakea niitä lisää. Nyt sitten on ensimmäinen yö kokonaan ilman ja täytyy sanoa, että ei kovin hyvin mene. Osasin kyllä odottaa sitä ja en ota siitä nyt stressiä, mutta eihän tämä kivaa ole. Muutaman tunnin olen kyllä saanut nukuttua, mutta miehen tultua nukkumaan (eli pyörimään) heräsin ihan liikaa ja nyt olen ollut jo kolmisen tuntia hereillä. Vajaa tunti sitten nousin ylös kokonaan ja tulin ottamaan valeriaanaa sekä vähän syömään jotain ja kohta menen pikku lukuvalon kanssa takaisin sänkyyn. Tällä hetkellä kyllä ei väsytä tipan vertaa.

Ongelmana mulla onkin aina ollut se, että en yleensä tunne väsymystä. Jos mun pitäis mennä nukkumaan silloin, kun alkaa väsyttämään (niinkuin unikoulussa ohjeistavat), niin olisin tässä luultavasti vielä aamullakin. Ja vaikka väsyttäisikin, niin sänkyyn mennessä viimeisetkin väsymyksen rippeet katoavat kuin tuhka tuuleen.

Synarelakin tietysti saattaa aiheuttaa uniongelmia. Koitan nyt vain olla stressaamatta tästä nukkumattomuudesta, jos se unikin sitten tajuaisi ihan luonnollisesti tulla. Hoidon toivotun lopputuloksen toivon myös väsyttävän sen verran, että ei tarvitsisi enää valvoa. Ja jos hoito ei tuo tulosta, otan nuo lääkkeet hetkeksi takaisin käyttöön, oli miten oli.

Muista elämän kuvioista sen verran, että irtisanouduin töistä! Nyt vasta viikon jälkeen alan tajuta, että loppu koittaa joku päivä ja enää ei tarvitse stressata mistään. 14.5. on viimeinen työpäivä. Toivottavasti kroppa kestää nuo viimeiset viikot, en nimittäin ole omalla osastollani (sen takia tässä vähän niinkuin lähdinkin) ja tuon toisen osaston homma jumittaa selän, hartiat ja niskan tosi tehokkaasti.

Ehkä menen nyt lukemaan peiton alle. Tässä ehtisi vielä kolmisen tuntia nukkua ennenkuin pitää herätä nenän sumutteluun. (Sekin vielä...)

Aikataulut.

Yllättäen jo eilen soi puhelin, josta minulle kerrottiin uudet aikataulut. Jee. Helpotti.

• 19.4. alkaa Synarela.
• 5.5. pistoslääkitys (en vielä tiedä mitä, mutta Puregonia luultavasti).
• 10.5. labra hormoniarvojen tsekkaukseen.
• 14.5. ultra ja punktioajankohdan määritys.
• vko 20 punktio.

Olen ollut huolissani painostani, joka on sairastelujen takia ollut alipainon puolella jo pitkään. Onneksi eilinen lääkäri sai minut unohtamaan painosta stressaamisen ja koittamaan keskittyä nyt positiivisiin asioihin. Se on vähän vaikeata välillä, kun muistaa miten pieleen ensimmäinen hoito meni. Monestihan ensimmäinen kierros on käytännössä kuitenkin harjoituskierros, vaikka tokihan siinäkin on mahdollisuus onnistua. Ja miehelle on nyt syötetty kalanmaksaöljyä ja vitamiineja, jos ne edes vähän auttaisivat.

Nokka kohti kevättä!

Round two.

Ensi viikolla saadaan aikataulut uuteen hoitoon. Jee. Vähemmän jee on se, että tulin taas kerran kipeäksi. Painoa en ole saanut nostettua Nyhjää tyhjästä ongelma-laitoksen aiheuttaman huonovointisuuden takia. Mitään ei edes tee mieli, saati, että jotain sais kunnolla alas pahoinvoinnin iskettyä. (Ei kannata edes kuvitella mitään!)

Muuten lähden kyllä positiivisella mielellä tähän juttuun. Vielä kun pysyisi edes jotenkin terveenä.

Viime viikolla tuli katseltua ihan vääränlaista ohjelmaa: dokumentti kehoihimme kertyneistä myrkyistä. Iskipä sellainen maailmantuska, ettei vähemmästä väliä. Muutanko johonkin kuplaan asumaan?

Onneksi yksi ihana ihminen on tullut taas takaisin elämääni. Ja toiselta suunnalta sain kuulla iloisia vauvauutisia. Onneksi ovat ystävät, uudet ja vanhat, vähäiset määrältään, mutta sitäkin tärkeämmät.

Ehkä se siirto olikin ihan jees..

Olin tänään pitkästä aikaa töissä. Teen osapäiväistä hommaa hetken aikaa, koska oon sairastellu niin paljon. Mutta töihinpaluun ansioista tuli sitten puhuttua astetta enemmän tänään ja kävin vielä viemässä läppärin tuohon kaupunginrajan toiselle puolelle. Tuloksena mahtava viskibasso.

Olo on sen verran kipeä vielä, että huomasin ajattelevani hoidon siirtymisen olevan vain hyvä asia. Oon sairastellu helmikuun alusta lähtien ja olo on sen mukainen. Fyysinen kunto kadoksissa, paino hukassa ja ääntäkään ei enää lähde. En olisi ehkä ehtinyt saada itseäni tarpeeksi kuntoon, jos hoidot olisivatkin alkaneet nyt. Nyt on sensijaan hyvää aikaa saada itsensä kuntoon ja kasvattaa onnistumismahdollisuuksia. Pitää varmaan käydä rautatabletteja ostamassa, kun veri on mulla muutenkin huonoa ja nyt varmaan vielä huonommassa hapessa. Harmi, kun ei oo otettu mitään verikokeita tässä sairastelun aikana. Mulla on kyllä lupa vetää rautaa aina tarvittaessa, joten nyt lienee oikea hetki siihen.

Noh, hiljainen ilta tiedossa. Ei viitsi kuluttaa ääntä puhki. Kerrankin näin. :D

Unet

Unet paljastivat taas ovulaation. Hee. Ne menevät aina ihan villeiksi tässä vaiheessa ja tokihan sitä pitää käyttää sitten hyväksi, vaikka ei tässä mitään ihmeitä odotella. Ihmeet tapahtuu muille kuin mulle.

On taas ollu sellaisia tunteita, että tekis mieli potkia seiniä, hakata nyrkillä ihan mitä vaan, mikä vois helpottaa. On niin turhauttavaa, kun ei voi tehdä näille asioille yhtään mitään. Nyt on vielä odotettavakin taas kerran lisää. Ei ole päässyt karateenkaan purkamaan oloja, kun olen ollut vain kipeänä koko ajan. Puuh.

Peitonheiluttelukin menettänyt makunsa, kun ei sillä saakaan sitä mitä on vailla. Varsinkaan, jos ei ole edes ovisaika lähettyvillä. Tuntuu, että sekin on pettänyt mut. Mitäs hemmettiä, ei tällä saakaan lapsia? Tämä lapsettomuus vaikuttaa niin moneen asiaan. Sitten alitajunta himoitsee miestä, joka on todistetusti saanut lapsen aikaan ja on muutenkin miehekäs.

Mutta, painoa olen saanut hilattua kilon verran ylöspäin! Huraa sille! Kohta en ole enää alipainon puolella.

Aikataulua

Punktio on suunnitteilla viikolle 20. Tähän kiertoon ei siis päästy mukaan, mutta huhtikuulla sitten. 2½ kuukautta. Tuntuu taas pitkältä ajalta ja toisaalta olo on pettynyt, mutta tietääpähän aikataulua. Se aina helpottaa vähän.

Ensimmäisen hoitokerran jälkeiset sairastamiset on kyllä vieny voimia tehokkaasti. Nielutulehdus, 2 viikon mahatauti ja nyt vielä flunssa. Välissä muutama suunnilleen terve päivä. Paino tippunut liian alas ja nyt pitäisi koittaa etsiä ruokahalu takaisin, kasvattaa mahalaukkua ja kerätä ne kilot takaisin.

Odottelu jatkuu! (Forever?)

Hiljaiseloa

Olen vähän tarkoituksellakin pitänyt hiljaiseloa tällä osastolla, että pää sai vähän tuulettua.

Tänään kuitenkin koitti hetki, jolloin ilmoitin meidät taas Naikkarille ja ensi viikolla ilmoittavat mahdutaanko tähän kiertoon mukaan. Eli tällä erää ensimmäinen jännitys ja odotus alkaa jo tässä vaiheessa!

Nyt jännittää taas. Tietää mitä on tulossa ja miettii, että miten sen kaiken taas jaksaa. Toisaalta helpottaa kyllä se, että ensimmäinen kerta on jo koettu ja toimenpiteet eivät enää ole uusia ja tuntemattomia.

Lähtisikö nyt verso kasvamaan?

Kipuja.

Mulla on ollut kovia kipuja keskiviikosta lähtien. Vuotoa ei ole ollut nimeksikään. 600mg Burana on ollut kaveri tiistaista lähtien, ensin nielutulehduksen takia ja nyt sitten tämän muun kipuilun. Jee.

Aamulla herätessä ahdistaa. Aiheita siihen on monia, mutta yksi niistä on vaivannut jo ties kuinka kauan; inhoan palata unimaailmasta karuun todellisuuteen. Siihen ei auta viikonloppu, jolloin voisi maata vielä peiton alla toipumassa (-> ahdistaa lisää, kun aikaa ajatella), eikä työaamu, jolloin pitäis olla pian jo menossa töihin, eikä saa käsitellä yön tapahtumia rauhassa. Kumpikaan keino ei siis auta. Hjelp. Mitähän tässä pitäisi tehdä? Ajattelin ruveta kirjoittamaan unia ylös heti herättyäni. Löysin vanhan unipäiväkirjani, johon en ollut kirjannut kuin 2 unta vuodelta 2003. Katsotaan jaksanko jatkaa sitä.

Ei sitten.

En osaa vielä purkaa mitään ulos. Mutta toiselle kierrokselle suorin vartaloin, joka toivon mukaan koittaa maaliskuun lopusta huhtikuuhun. Toivon mukaan siksi, että meille on jo tehty yksi hoito (vaikkei mitään pakkaseen mennytkään) ja joku neuvosto sitten päättää onko meille tilaa sillä kierroksella vai siirtyykö taas. Tässä ei oo mitään toivoa koko hommassa. Mihinkään ei uskalla luottaa, koska aina on olemassa joku asia, joka voi mennä pieleen. Enkä puhu pelkästään lopputuloksesta.

Tyyppi kyydissä.

En jaksanut eilen kirjoittaa, mutta tosiaan yksi tyyppi sieltä lähti mukaan. Ei ollut mikään top-luokan alkio, koska kahdessa solussa oli kaksi tumaa eli ei jakautunut aivan kunnolla. Kyytiin se nyt kuitenkin laitettiin, koska toki mahdollisuuksia on. Ei ihan niin hyvät tsäänssit kiinnittyä ja vähän korkeampi keskenmenon vaara, mutta kunhan päästään alkuraskaudesta, niin sitten jatkuu normaalina.

En kovin lujasti jaksa uskoa, että se kyytiin vielä jäisi, ensimmäisellä kerralla. Tokihan se on mahdollista, mutta joku vaan inttää vastaan koko ajan. Testipäiväkään, 1.2., ei tunnu kovin lupaavalta sattuneesta syystä. Mua pelottaa muutenkin jo ajatus testipäivästä, ehkä se toivo mikä kuitenkin on ja sitä suuremmin se pettymys mikä siitä toivon menetyksestä tulisi. En edes tiedä olisiko parempi testata itse vai odottaa verikoetuloksia. Äh!

Nyt on siis Lugesteronit eli keltarauhashormonilääkkeet päällä. 8 tunnin välein tungetaan emättimeen. Yöunet siis jää väkisin lyhyeksi, kun en ole ollenkaan nopea nukahtamaan, tunti menee yleensä helposti ja sitten nukkumisaikaa ei jääkään kuin 7 tuntia. Vaikka vielä tämän viikon olenkin kotona ja voisi jatkaa nukkumista Lugen jälkeen, niin en mä enää herättyäni unta saa. Huoh.

Nukkumisongelmat nostikin taas vähän päätään ja etsin netistä tietoa Uniklinikoista. Tuosta aika läheltä löytyisikin yksi, mutta raha lienee nyt ongelma. Itseasiassa haluaisin vain saada keinoja, millä saisin turhan herkälle virittyneen hermoston rauhallisemmaksi. Toki jo jotain tiedänkin ja käytössäkin on, mutta mahdollisesti lisää tietoa mihin juuri itse voisi kiinnittää huomiota. Näitä tässä jo vähän ennakkoon mietinkin sitten kun/jos vauva tulee taloon ja yöheräämiset ovat väistämättömiä. Luonto voi auttaa, mutta haluan olla edes jotenkin valmistautunut.

1 kyytiläinen

Huomenna on sitten lähdössä yksi kyytiläinen mukaan. Näin ainakin toivon, kun ei Naikkarilta ole soittoa tänään kuulunut. Jee! Toivottavasti tarraa hyvin kiinni!

Punktio

Yöllä valmistauduin keinotekoiseen ovulaatioon näkemällä seksiunia ja pussailemalla kaikkia. Tyypillistä. Aamulla hiljaisuuden vallitessa matkasimme bussilla Naistenklinikalle. Pääsin samantein petiin ihanissa sairaalavaatteissa ja mies kävi hoitamassa omat hommansa. Esilääkitys tehosi nopeasti ja itse toimenpidekin meni rennosti lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Oon vaan puhua pälpättäny niin, että en ole edes seurannut mitä tapahtuu ja kerran pyysin lisää kipulääkettä. Ei ollut kuitenkaan äärettömän kivulias ja 3 munasolua sieltä sitten saatiin kerättyä. 1 bonus siis perjantain ultran jälkeen.

Päästiin takas huoneeseen ja vissiin torkuin hetken. Sitten pitikin pyytää yksi särkylääke, kun alkoi olla aika kipeä olo. Yhdeltä päästiin lähtemään kotiin, kun olin saanut syötyä ja käytyä vessassa. Kurkku on edelleen tosi kuiva, samoin kädet, joten meinasi olla vaikea saada sitä leipää alas.

Nyt olen ehtinyt jo nukkuakin reilu pari tuntia. Maha kipuilee yhä vähän, mutta ei niin paljon, että pitäisi särkylääkettä ottaa. Pakkasessa odottaa nougat-jäätelö ja eiliseltä on keittoa.

Keskiviikkona on sitten siirto, jos joku noista kolmesta nyt sitten hedelmöittyisi. Huomisen pelkään, että tuleeko puhelua ettei ole mitään siirrettävää. On tää helppoo.. Onneksi on ihana tukijoukko takana.

Väärä lohdutus?

Yksi ainoa väärä lause väärällä hetkellä voi näköjään myrkyttää koko mielen.

Ihmisen tarve lisääntyä on syvällä biologiassa, ilman sitä tämän lajin elämä loppuisi. Kun itse siinä epäonnistuu, tuntuu, että ei elämällä sitten ole tarkoitusta. Tiedän, että voi elää onnellisen elämän myös lapsettomana, mutta itse en ole siihen (vielä?) valmis. Se, että tuota epätoivoista tunnetta, jota ei järjellä edes pysty selittämään, vähätellään, tuntuu todella pahalta. Hetkellä, kun tuntuu, että tilanne alkaa taas luisua käsistä, ei yksinkertaisesti kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä lapsettomuuden tuskaa. Onnellinen on se, joka kykenee lapsettomuuden hyväksymään tai jopa vapaaehtoisesti sen valitsemaan. Sitä on kenenkään lapsellisen turha edes yrittää ymmärtää.

Jos pitäisi valita kummasta mieluumin kärsisin, masennuksesta vai lapsettomuudesta, valitsisin masennuksen. Pelkään, että tämä luisuu masentuneeseen lapsettomuuteen koko tilanne.

2 surkeaa

Ultrassa löytyi vain 2 isoa munasolua! Lääkäri ihmetteli miten reagoin näin huonosti tuohon lääkehoitoon, mutta onko tuo nyt mikään ihme, kun mikään lääke ei mulla yleensä toimi hyvin! Mies sanookin mua tefloniksi sen takia, mutta olisko se lääkäri kuitenkaan uskonut mua, jos olisin asiasta maininnut. Tuskin, kun verikoearvot näytti kuitenkin ihan ok. Noh, onpahan todistettu sekin, että ei ole mun omassa päässä tuo lääkeasia.

Vaikka toivo hetkeksi romahtikin, niin kyllä se on jo vähän tullut takaisin. Onhan siellä kuitenkin ne 2 ja kuulemma muutama pienempikin kasvamassa. Toivotaan siis, että ne pienemmätkin kasvaisivat tarpeeksi isoiksi ja saataisiin edes muutama lisää. Vaikka meille tehdään ICSI, niin ei silti voi olla varma munasolujen hedelmöittymisestä. Nyt vaan toivotaan, että edes joku hedelmöittyy, koska tuskin tässä kannattaa yhtään toivoa pakkasen puolelle kuitenkaan. Sama show siis edessä, jos ei tästä nyt onnistu.

Pelkkää toivomista ja odottamista tämä elämä. Blaah.

Piikittely..

..on mennyt tosi helposti. Turhaan oikeastaan jännitin, koska ei se pistäminen satu yhtään, eikä lääkeainekaan pahemmin kirvele. Viitenä iltana olen nyt ehtinyt kasvatella munasoluja ja täytyy sanoa, että pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että niitä siellä oikein urakalla kyllä kasvaa. Alavatsa on hieman turvoksissa piikeistä ja luultavasti myös näistä kasvavista munasoluista ja painettakin siellä välillä tuntee.

Muuten ei ole ollut tässäkään mitään sen kummempaa oiretta. Liikuttavat asiat itkettävät kyllä tosi herkästi ja varsinkin kun rupean ajattelemaan tätä hoitoa ja sen mahdollista lopputulosta. Asiaa ei yhtään auttanut se, että pientä olisi jo odottamassa kaikennäköistä tarvetavaraa. :) Toivottavasti tämä hoito nyt toisi niille käyttäjän!<3

Ekat piikit

Nyt on pakko sanoa, että jännittää! Pistän ensimmäisen Puregon-piikin tuossa kymmenen maissa illalla. Olo on hikisen hermostunut. En pelkää piikkiä, enkä sitä, että se hirveästi sattuisi, mutta se itse pistäminen laittaa kyllä jännittämään. Eilen näyttivät ihan hyvin Naistenklinikalla miten kaikki tapahtuu, mutta en saanut kokeilla itse pistämistä. Viikonloppuna lähden vielä yökylään, mutta onneksi sellaiseen paikkaan, jossa kyllä pystyn piikitykset hyvin hoitamaan.

Alkaa kyllä nyt ihan tosissaan tuntua konkreettiselta tämä homma. Puhuttiin jo hoitajan kanssa punktiostakin ja miten se menee. Työterveyslääkäri oli onneksi ymmärtäväinen ja antoi mulle sairaslomaa hoidon loppuun asti eli vielä viikon kolme. 25.1. on pakko sitten jo päästä takas töihin, että saa muuta ajateltavaa piinapäiville. :D

Maanantaina menen aamulla labraan ja ottavat siellä sitten verikokeita. Katsovat niistä sitten pitääkö annostusta kenties muuttaa. Kahden viikon päästä on sitten jo varmaan ainakin punktio tehtynä, ellei jopa alkionsiirtokin! Se riippuu ihan siitä minä päivänä sen punktion tekevät. Huu!

Uni.

Tämänaamuinen uni ei ollut mikään kovin mukava. Olin unessa saanut lapsen. Olin ilmeisesti onnellisesti unohtanut moisen tapahtuman, koska yhtäkkiä havahduin, että se lapsi on ollut yli vuorokauden ilman ruokaa ja vaipanvaihtoa huoneessa, jossa asuin lapsuudessani. Annoin vauvalle maitoa ja vaihdoin vaipat, jotka olivat ihan täynnä ja peittelin sen takaisin äitiyspakkauslaatikkoon, jossa se oli ollut ja päätin, että nyt alan huolehtimaan siitä paremmin. Muistin siinä unessa, että synnytys oli mennyt äkkiä ja hyvin, mutta ilmeisesti olin samantein unohtanut tämän, kun vauva ei vielä ollut kuulunut normaaleihin arkirutiineihin. Unessa olin ollut järkyttynyt moisesta unohtamisesta.

Muistinmenetys ja unohtaminen ovat mulle traumoja masennusajoilta, joten mietin, että nyt ne sitten varmaan yhdistyivät tämän toisen ajatuksia herättävän asian kanssa. Kesti taas pitkään ennenkuin toivuin unesta, enkä itseasiassa taida olla siitä vielä kokonaan toipunutkaan.