Tuntuu, että tukehdun. Pelkään kipua ja punktiota ja sitä, että se on taas ihan turhaa. Perjantai lähestyy uhkaavasti, yhtä uhkaavasti, kuin ne kaksi isompaa rakkulaa, jotka kasvavat ja syrjäyttävät muut, eivätkä tahdo kuitenkaan edes hedelmöittyä ja lähteä jakaantumaan. Ahdistaa sekin, ettei varmaan ikinä tule olemaan hyviä uutisia kerrottavana kenellekään ja ihmiset pikkuhiljaa kaikkoavat ympäriltä katkeruuteni takia.
2 kommenttia:
Ei ihme, että ahdistaa... Tavallaan lyhyt hoito on helppo - tavallaan taas kaiki tapahtuu niin nopeasti, että tulee helposti mieleen "apua, pakko päästä ulos täältä!". Koeta jaksaa! Pidän oikein kovasti peukkuja perjantaille. Ei se määrä, vaan se laatu, joka loppujen lopuksi ratkaisee - ja toivotaan että laatu olisi nyt parempi!
Pelottaa, ettei se laatukaan oo yhtään parempi. Gaah. Mut kiitos tsempeistä!
Lähetä kommentti