Aukkoja ja hämmentäviä uutisia.

Mulla on lapsen kokoinen aukko sisälläni, jota koitan täyttää hakemalla huomiota ja ihastumalla. Se aukko kasvaa päivä päivältä suuremmaksi ja huomiontarve nousee samassa suhteessa.

Aamut ovat pahimpia. Yö unohtaa todellisuuden (mikä on lopulta totta?) ja aamulla se läjähtää kuin nyrkki naamaan. Unet ovat saattaneet antaa jo osviittaa siitä, mitä herättyä on vastassa, mutta silti se ei suojaa iskulta jo valmiiksi ruhjottuun vartaloon. Aamun meditaatiohetket saunan lauteilla tuovat hyvin usein kyyneleet silmiin, mutta kun antaa ajatusten virrata, tulee uusia oivalluksia ja alkaa ymmärtämään itseään vähän paremmin.

I hope reality in Africa helps me to forget the reality at home. At least there are hundreds of children wanting my attention. They need me, I need them. The best possibly therapy? I hope so! There are also other people who miss me, who have waited for me to come back since my first trip there.

------

Viime viikolla tuli hämmentävä raportti kotiin edellisestä hoidosta. Miehen siittiömäärä oli normaali eli 200-kertainen aikaisempaan verrattuna! Mun lyhyttä stimulaatioaikaa epäiltiin syyksi siihen, miksi munasolut eivät olleet kypsiä. Näiden pohjalta ajatukseni ovat siirtymässä siihen, että keväällä kokeillaan vielä kerran omilla soluilla. Sitten vasta luovutettuihin. Mulla on jo 2 ystävää, jotka ovat luvanneet auttaa luovuttamalla omiaan. Pääsisin jonossa kärkeen.

I feel like North Korea.

"Miksi tuo edes yrittää? Eikö se nää ettei se kannata?"

Tuntuu, että tukehdun. Pelkään kipua ja punktiota ja sitä, että se on taas ihan turhaa. Perjantai lähestyy uhkaavasti, yhtä uhkaavasti, kuin ne kaksi isompaa rakkulaa, jotka kasvavat ja syrjäyttävät muut, eivätkä tahdo kuitenkaan edes hedelmöittyä ja lähteä jakaantumaan. Ahdistaa sekin, ettei varmaan ikinä tule olemaan hyviä uutisia kerrottavana kenellekään ja ihmiset pikkuhiljaa kaikkoavat ympäriltä katkeruuteni takia.

;)

Kp1 ja ultra pe klo 13. Huomenna alkaa Pergoveris. Jospa tämä kiukuttelukin laantuis pikkuhiljaa, eilen en kestänyt minkään sortin aistimuksia ja piti pyytää miestä sammuttamaan musiikkinsakin. Mulla oli jo korvatulpat päässä eri huoneessa, mutta tietyt äänet kuuluivat vielä. Tuli kyllä aika typerä olo, kun tuollaisestakin piti huomauttaa. Mutta helpottanee lähipäivien aikana, nytkin on jo parempi olo kuin eilen.

Kohta vois selvitä kirjastoon ja kauppaan.

Gaaaah.

Kokeilen menkkojen alkamiseen bloggaamista. Eilen niitä jo odottelin, mutta nousevana trendinä on kyllä ollut tässä osoitteessa yli 30 päivän kiertoja jo hetken aikaa, joten ei kai ne nytkään voi alkaa aiemmin. Pms oli/on kyllä ihan hirveä, en ole hetkeen aikaan ollut näin kiukkuinen. Kipujakin on ollut, mutta ei vaan tule sitä ensimmäistä kiertopäivää. Enkä ole kuullut, että stressaamaalla voisi vuodon alkamista estää kokonaan. Puuh. Joten ei se auta kuin odottaa. Ei oo ikinä helppoo tädin kans. (Tämä asia taitaa kyllä nyt toistaa itseään. :E) Maltti ois taas kerran valttia, mutta eihän sitä ole, varsinkaan, jos kärsii vuosisadan pms-oireista.

Kuukaudesta yksi viikko on enemmän tai vähemmän pms, yksi korkealiitoista ja 2 viikkoa sitten suht tasaista. Jei. Ihan ehkä joskus vaan haluisin vaihtaa sukupuoleni mieheksi, jotta olis vähän tasaisempaa. Varsinkin, kun hyvillä viikoilla saattaa ruveta jurppimaan se, että tilanne on kohta katollaan. Ja nyt odotellaan sitä hyvää viikkoa, joka alkaa ehkä (tai sitten hormonien takia ei) ensi viikolla.

Unissa kyllä haaveet ja unelmat toteutuvat, vieläkun saataisiin siirrettyä se tosielämään. Ei meinaan huvittaisi millään herätä yömaailmasta, jossa kaikki kerrankin on mennyt hyvin. Se on liian harvinaista herkkua jalkeillaollessa.

Etsintäkuulutus: toivo!

Toivo on nimittäin tosi hukassa jälleen kerran. Menkat alkoi eilen (yöllä) 2 päivää myöhässä ja ehdin hetken olla kaveri toivon kanssa (vaikka tiesin, että turha kaveerata, mutta kuitenkin!), mutta nyt se heppu on totaalisen hukassa. Jos aamulla ensimmäisenä alkaa itkeä herättyään, kun tajuaa, että unimaailma ei olekaan totta, niin tajuaa, että toivo on lähtenyt ihan toiseen maahan.

"Ei tää tuu ikinä onnistuun. Ei päästä tähänkään hoitoon kuitenkaan, kun siellä on kiireisempiä ensin. Ei jaksais oottaa taas kuukautta ja sen jälkeen pari viikkoa hoitojen alkuun. Ei tääkään hoito tuu onnistuun. Tää on vika kerta ja taatusti tuhoon tuomittu. Ei oo rahaa mennä yksityisellekään. Yhyy, parku.."

Menkkakivut ja hammaslääkäri. What a great combination. Ja epätoivo (sentään sen sortin toivoa löytyy täältä!)

Unta.

Näin unen, jossa meillä oli poikavauva. Olimme jonossa ns. neuvolaan, ja tajusin, että sehän on jo vuorokauden ikäinen, enkä ole ruokkinut sitä tai vaihtanut vaippoja. Sitten puin sen ampiaisasuun ja lähden ystävälle esittelemään..

Nyt tarvis kipeästi juoksulenkkiä tyhjentämään tuo uni päästä, mutta ei voi, kun pitää lähteä saattamaan anoppi junalle. Piih. En siis pidä yhtään tuollaisista unista, jää vain ahdistunut olo.

Loman jälkeen.

Palasin eilen taas luentosalin penkille heinäkuun lomailun jälkeen. Heinäkuussa olin Bulgariassa, Tampereella, kotiseudullani ja Skotlannissa, joten kovin montaa yötä en omassa sängyssä viettänyt. Sunnuntai-iltana myöhään saavuin vihdoin kotiin ja eilinen on mennyt aikamoisessa kulttuurishokissa. Kiukuttanutkin oikein urakalla, miesparka.

Osansa ahdistuneista fiiliksistä antoi odotus tämänaamuisesta soitosta Naistenklinikalta. Soitto saapui juuri äsken ja selvisi, että kromosomeissani ei ole mitään vikaa. Helpotus? No ainakin tiedon saaminen helpotti, mutta samalla alkoi myös jännitys jo tulevaa hoitoa varten. Se tulee alkamaan syys-lokakuussa (riippuen kuinka kiirettä siellä taas pitää..) ja tällä kertaa Menopurilla. Siinä on kuulemma vielä lisäksi hormonia, joka auttaa munasoluja kypsymään paremmin. Mutta hirveä stressi tietysti siitä jo, että se on sitten viimeinen hoito.

Aion kaikesta huolimatta maksaa harrastukseni syyskauden maksun (taikausko) ja onpahan sitten jotain mitä treenata, jos kaikki menee taas penkin alle. Sinne on ollut ikävä, kun jätin kevään maksun suorittamatta, kun ajattelin, että en voi sinne mennä. Laji on siis sellainen, että sitä ei oikein voi raskaana harrastaa. Tosin vielä elokuussa en pääse sinne muutenkaan, kun luennot ovat tietysti iltaisin. Seuraavan viiden viikon aikana on kahtena kertana vain vapaata (treenit ti ja to), jolloin sinne pääsisin. Pakko yrittää mennä!

Väsyttää ja jumittaa.

Pitäis lukea tenttiin ja kirjoittaa luentopäiväkirjaa, mut pääasiassa päivät menee eteenpäin haahuillessa. Ei oikein mihinkään pysty keskittymään ja elän päiviä yksi etappi kerrallaan: aamulenkki, postintulo, lounas, luento, nukkumaan. Itseasiassa toivoisin kyllä nukkumisosion olevan pidempi kuin nyt, unimaailmassa kaikki on mahdollista. Toisaalta vuorokaudessa saisi olla enemmän tunteja.

Round two.

Ensi viikolla saadaan aikataulut uuteen hoitoon. Jee. Vähemmän jee on se, että tulin taas kerran kipeäksi. Painoa en ole saanut nostettua Nyhjää tyhjästä ongelma-laitoksen aiheuttaman huonovointisuuden takia. Mitään ei edes tee mieli, saati, että jotain sais kunnolla alas pahoinvoinnin iskettyä. (Ei kannata edes kuvitella mitään!)

Muuten lähden kyllä positiivisella mielellä tähän juttuun. Vielä kun pysyisi edes jotenkin terveenä.

Viime viikolla tuli katseltua ihan vääränlaista ohjelmaa: dokumentti kehoihimme kertyneistä myrkyistä. Iskipä sellainen maailmantuska, ettei vähemmästä väliä. Muutanko johonkin kuplaan asumaan?

Onneksi yksi ihana ihminen on tullut taas takaisin elämääni. Ja toiselta suunnalta sain kuulla iloisia vauvauutisia. Onneksi ovat ystävät, uudet ja vanhat, vähäiset määrältään, mutta sitäkin tärkeämmät.

Unet

Unet paljastivat taas ovulaation. Hee. Ne menevät aina ihan villeiksi tässä vaiheessa ja tokihan sitä pitää käyttää sitten hyväksi, vaikka ei tässä mitään ihmeitä odotella. Ihmeet tapahtuu muille kuin mulle.

On taas ollu sellaisia tunteita, että tekis mieli potkia seiniä, hakata nyrkillä ihan mitä vaan, mikä vois helpottaa. On niin turhauttavaa, kun ei voi tehdä näille asioille yhtään mitään. Nyt on vielä odotettavakin taas kerran lisää. Ei ole päässyt karateenkaan purkamaan oloja, kun olen ollut vain kipeänä koko ajan. Puuh.

Peitonheiluttelukin menettänyt makunsa, kun ei sillä saakaan sitä mitä on vailla. Varsinkaan, jos ei ole edes ovisaika lähettyvillä. Tuntuu, että sekin on pettänyt mut. Mitäs hemmettiä, ei tällä saakaan lapsia? Tämä lapsettomuus vaikuttaa niin moneen asiaan. Sitten alitajunta himoitsee miestä, joka on todistetusti saanut lapsen aikaan ja on muutenkin miehekäs.

Mutta, painoa olen saanut hilattua kilon verran ylöspäin! Huraa sille! Kohta en ole enää alipainon puolella.

Kipuja.

Mulla on ollut kovia kipuja keskiviikosta lähtien. Vuotoa ei ole ollut nimeksikään. 600mg Burana on ollut kaveri tiistaista lähtien, ensin nielutulehduksen takia ja nyt sitten tämän muun kipuilun. Jee.

Aamulla herätessä ahdistaa. Aiheita siihen on monia, mutta yksi niistä on vaivannut jo ties kuinka kauan; inhoan palata unimaailmasta karuun todellisuuteen. Siihen ei auta viikonloppu, jolloin voisi maata vielä peiton alla toipumassa (-> ahdistaa lisää, kun aikaa ajatella), eikä työaamu, jolloin pitäis olla pian jo menossa töihin, eikä saa käsitellä yön tapahtumia rauhassa. Kumpikaan keino ei siis auta. Hjelp. Mitähän tässä pitäisi tehdä? Ajattelin ruveta kirjoittamaan unia ylös heti herättyäni. Löysin vanhan unipäiväkirjani, johon en ollut kirjannut kuin 2 unta vuodelta 2003. Katsotaan jaksanko jatkaa sitä.

Ei sitten.

En osaa vielä purkaa mitään ulos. Mutta toiselle kierrokselle suorin vartaloin, joka toivon mukaan koittaa maaliskuun lopusta huhtikuuhun. Toivon mukaan siksi, että meille on jo tehty yksi hoito (vaikkei mitään pakkaseen mennytkään) ja joku neuvosto sitten päättää onko meille tilaa sillä kierroksella vai siirtyykö taas. Tässä ei oo mitään toivoa koko hommassa. Mihinkään ei uskalla luottaa, koska aina on olemassa joku asia, joka voi mennä pieleen. Enkä puhu pelkästään lopputuloksesta.

Uni.

Tämänaamuinen uni ei ollut mikään kovin mukava. Olin unessa saanut lapsen. Olin ilmeisesti onnellisesti unohtanut moisen tapahtuman, koska yhtäkkiä havahduin, että se lapsi on ollut yli vuorokauden ilman ruokaa ja vaipanvaihtoa huoneessa, jossa asuin lapsuudessani. Annoin vauvalle maitoa ja vaihdoin vaipat, jotka olivat ihan täynnä ja peittelin sen takaisin äitiyspakkauslaatikkoon, jossa se oli ollut ja päätin, että nyt alan huolehtimaan siitä paremmin. Muistin siinä unessa, että synnytys oli mennyt äkkiä ja hyvin, mutta ilmeisesti olin samantein unohtanut tämän, kun vauva ei vielä ollut kuulunut normaaleihin arkirutiineihin. Unessa olin ollut järkyttynyt moisesta unohtamisesta.

Muistinmenetys ja unohtaminen ovat mulle traumoja masennusajoilta, joten mietin, että nyt ne sitten varmaan yhdistyivät tämän toisen ajatuksia herättävän asian kanssa. Kesti taas pitkään ennenkuin toivuin unesta, enkä itseasiassa taida olla siitä vielä kokonaan toipunutkaan.

Kontrollifriikki?

Onpa nyt ahdistanut ihan huolella viime aikoina. Täysi kontrolli on se, mitä haluaisin ja ahdistun, jos asiat eivät menekään niin. En tajua mistä tuo kontrollin menetyksen ahdistus on iskenyt, mutta haluaisin nyt oppia hieman relaamaan siinä asiassa. En tunne oloani mitenkään turvalliseksi tai hyväksi esim. humalassa olevien ihmisten kanssa. Se suorastaan ahdistaa, mutta sitä samaa rentoutta haluaisin nyt oppia. Okei, ehkä se monen vuoden masennus- ja psykoosilääkityksen aiheuttama sekavuus yrittää nyt tasapainottua tällä kontrollifriikkiydellä.

Ahdistaa, että siitä hoidosta tai sen aikatauluista ei ole kuulunut mitään, vaikka jo tiistaina soitin sinne. Kaiken piti olla jo selvää ja mun piti saada niitä aikoja jo sillä soittokerralla, mutta kun aikataulu heitti liian aikaiseen, niin piti kuulemma kysyä ylilääkäriltä ja nythän sitä soittoa ei sitten ole kuulunut. Viimeksi korostin sitä, että pitää soittaa mun työnumeroon, koska kännystä ei saa silloin kiinni, mutta nyt olenkin saikulla ja känny on se tavoituspuhelin. Sanoin kyllä, että jos työnumerossa sanotaan, että en ole siellä, niin soittakaa kännyyn, mutta tää tuntuu nyt olevan järjettömän vaikea asia.

Mulla ei ole hyvä olla itseni kanssa nyt muutenkaan. Ei kukaan kysy mitä kuuluu, haluaisitko nähdä tai ylipäänsä laita mitään viestiä! Tätähän se on ollut jo 33 vuotta, mutta en ole päässyt sinuiksi senkään kanssa. Välillä ei jaksa välittää, mutta nyt huonona hetkenä sekin lisää epäreiluuden tunnetta.

Ehkä tuo kontrollintarve on nyt yksi syy miksi olen sairaslomalla. Töissä tilanne ei todellakaan ollut kontrollissa ja päässä alkoi humista. Vanha kaveriahdistus kiertelee mahassa. Katsotaan miten tämä nyt etenee, perjantaina mulla on oman työterv.lääkärin aika. Tilanne töissä on ollut kaoottinen henkilökunnan keskuudessakin jo pitkään.