Aukkoja ja hämmentäviä uutisia.

Mulla on lapsen kokoinen aukko sisälläni, jota koitan täyttää hakemalla huomiota ja ihastumalla. Se aukko kasvaa päivä päivältä suuremmaksi ja huomiontarve nousee samassa suhteessa.

Aamut ovat pahimpia. Yö unohtaa todellisuuden (mikä on lopulta totta?) ja aamulla se läjähtää kuin nyrkki naamaan. Unet ovat saattaneet antaa jo osviittaa siitä, mitä herättyä on vastassa, mutta silti se ei suojaa iskulta jo valmiiksi ruhjottuun vartaloon. Aamun meditaatiohetket saunan lauteilla tuovat hyvin usein kyyneleet silmiin, mutta kun antaa ajatusten virrata, tulee uusia oivalluksia ja alkaa ymmärtämään itseään vähän paremmin.

I hope reality in Africa helps me to forget the reality at home. At least there are hundreds of children wanting my attention. They need me, I need them. The best possibly therapy? I hope so! There are also other people who miss me, who have waited for me to come back since my first trip there.

------

Viime viikolla tuli hämmentävä raportti kotiin edellisestä hoidosta. Miehen siittiömäärä oli normaali eli 200-kertainen aikaisempaan verrattuna! Mun lyhyttä stimulaatioaikaa epäiltiin syyksi siihen, miksi munasolut eivät olleet kypsiä. Näiden pohjalta ajatukseni ovat siirtymässä siihen, että keväällä kokeillaan vielä kerran omilla soluilla. Sitten vasta luovutettuihin. Mulla on jo 2 ystävää, jotka ovat luvanneet auttaa luovuttamalla omiaan. Pääsisin jonossa kärkeen.

Tunteiden vuoristorata.

Täytyy sanoa, että olen oikeastaan helpottunut, ettei päästy siirtoon asti. Olin todella väsynyt jo tämän neljännen hoidon alussa ja se veti mielen todella kireälle. Jatkuviin pettymyksiin ja vastoinkäymisiin väsyy. Jos olisi siirtoon asti päästy, niin olisin joutunut odottamaan pettymystä vielä 2 viikkoa lisää.

Uutisen kuultuani ensimmäinen ajatus oli kyllä, että en jaksaisi enää edes hengittää, viekää minut pois täältä kärsimästä. Päivä alkoi kuitenkin jossain vaiheessa muotoutua uusiin uomiin, ystävä raahasi kahvilaan ja meillä oli hauskaa. Iltaa kohti olo oli oikeastaan täysin päinvastainen aamuun verrattuna.

Välillä jokin pistää sydämessä ja yrittää vikistä, että sinun pitäisi olla ihan surun murtama, et saa nauttia elämästä, kun palasia siitä murtuu pikkuhiljaa pois. Mutta miksi en saisi iloita, miksi en saisi silti olla onnellinen? Hetki on saatava olla ilman surua jostain, jota ei ole edes saanut. Minun ei tarvitse näyttää muille murtumistani, eiväthän he edes tiedä mitä olen menettänyt. Tutut ovat tietysti asia erikseen, mutta he osaavat onneksi olla ymmärtäväisiä. Ja miksi välittää tuntemattomista? Kaupassa vastaantulevista onnellisista perheistä? He saavat olla onnellisia ja minä saan olla onnellinen, omalla tavallani, vaikka siihen tunteeseen olisi ilmestynyt säröjä. Kukaan ei vaadi minulta suruaikaa, se olen minä itse, jos joku.

Tätä tunteiden vuoristorataa on ajettu koko vuosi ja nyt on aika hypätä siitä pois. En vielä tiedä tulenko kirjoittamaan lopputalvena tänne mitään, mutta jokatapauksessa jossain muodossa palaan asiaan, kun Suomessa on jo kevät.

Tukalaa.

Ei tänne oikein mitään kuulu. Meinasin jo poistua koko päivitysruudustakin, kun ei jaksais sanoa mitään.

Alamahassa alkaa olla vähän tukalaa. En muista, että aiemmin olisi ollut tämmöistä, mutta aika kultaa muistot tai jottain. Ehkä sitten vaan erilaisia tuntemuksia on nyt, joka kerta olen luullut jotain tuntevani. Ylihuominen ultra sitten paljastaa kasvaako siellä mitään ja punktiopäivä määräytyy.

Kävin maanantaina toisen kerran juttelemassa ja nyt meni ihan kivasti. Puhuin kyllä paljon ja asian ohitsekin, mutta ne asiat vaan olivat sellaisia, jotka olivat odottaneet ulospääsyä jo jonkun aikaa. Verikokeessakin kävin aamulla ja hormoniarvot olivat ok, joten jatkoin 375 IUI:lla. Eilen ruiskun ja neulan välistä vuoti liuosta, muttakun en tiennyt paljonko oli mennyt hukkaan, niin eipä sille oikein mitään voinut. Jospa sitä meni tarpeeksi kuitenkin. Kieltäydyn stressaamasta asiasta tämän enempää. Sensijaan en ole kieltänyt itseltäni haaveita siitä, että mitä sitten, kun hoito onnistuu. Kai sitä saa kesävauvasta haaveilla? :P Tullaan sit rytinällä alas jos tullaan, mutta toivoakin on oltava.

Väsyttää.

Oon väsähtänyt tähän hoitorumbaan taas kerran. Kolmena iltana vasta pistänyt (kertaa kaksi) ja eilen olin jo tosi kypsänä koko piikittelyyn. Miksi ihmeessä lapsensaaminen on näin vaikeaa? Hetkellisiä hanskojen naulaaniskemisfiiliksiä on tullut yhä enemmän. Mutta eihän sitä osaisi antaa itselleen anteeksi, jos luovuttaisi. Eikä tässä vaiheessa kannattaisikaan. Muttakun väsyttää. Haluaisi vain hautautua jonnekin, missä ei olisi muita ihmisiä eikä mitään, minkä ajatellaan kuuluvan ihmisen elämään. Huoh.

En jaksa

aina vaan odottaa jotain!

Vehnänalkioöljypullolle käypi tieni.

Optimistisuus on kadonnut jonnekin sielun syövereihin. Oon ihan varma jo siitä, että ei päästä edes vielä tästä mihinkään hoitokiertoon, vaan ootellaan nätisti edelleen kk. Ja ei se hoitokaan mitään tulosta tuo, tilanne jää tällaiseksi ikuisesti. Taidan muuttaa luolaan asumaan jonnekin Intiaan, enkä halua nähdä enää ketään.

Etsintäkuulutus: toivo!

Toivo on nimittäin tosi hukassa jälleen kerran. Menkat alkoi eilen (yöllä) 2 päivää myöhässä ja ehdin hetken olla kaveri toivon kanssa (vaikka tiesin, että turha kaveerata, mutta kuitenkin!), mutta nyt se heppu on totaalisen hukassa. Jos aamulla ensimmäisenä alkaa itkeä herättyään, kun tajuaa, että unimaailma ei olekaan totta, niin tajuaa, että toivo on lähtenyt ihan toiseen maahan.

"Ei tää tuu ikinä onnistuun. Ei päästä tähänkään hoitoon kuitenkaan, kun siellä on kiireisempiä ensin. Ei jaksais oottaa taas kuukautta ja sen jälkeen pari viikkoa hoitojen alkuun. Ei tääkään hoito tuu onnistuun. Tää on vika kerta ja taatusti tuhoon tuomittu. Ei oo rahaa mennä yksityisellekään. Yhyy, parku.."

Menkkakivut ja hammaslääkäri. What a great combination. Ja epätoivo (sentään sen sortin toivoa löytyy täältä!)

Harvemmin tätiä odottelee..

Viimeiset aika monta vuotta on koko ajan odotettu jotain etappia tai tulosta tai tapahtumaa ja nyt sitten on vuorossa jälleen tädinodottelu. Ja sitten odotetaan päästäänkö tämän tädin jälkeen seuraavaan (ja vikaan!) hoitokertaan. Jos ei päästä, niin sitten odotellaan taas tätiä ja sitten odotellaan hoidon alkamista ja sitten odotellaan hoidon eri vaiheita ja sitten odotellaan saadaanko sieltä yhtään munasolua/alkiota ja sitten odotellaan kiinnittyykö se. Jos näistä vaiheista on päästy, niin sitten odotellaan, ettei vaan tule keskenmenoa ja kun ja jos siitä vaiheesta päästään, niin sitten odotellaan, ettei vaan mitään muuta vakavaa satu matkan varrella. (Mihin jäi se lapsen odotus? Mahtuuko se enää näihin muihin odotuksiin ollenkaan?)

Kyllä sitä vaan näkee välillä niin sumuisin silmin ne ihmiset, jotka pääsevät tuon suuremmitta odoitteluitta pariin viimeiseen odotukseen. Tuskin edes tajuavat pelätä keskenmenoakaan niin paljon. (Tämä on spekulaatiota vain, koska en itse voi päästä ikinä tällaiseen tilanteeseen.)

Olisikohan elämä tyhjää, jos ei joutuisi näin paljon odottamaan? Ja mitä sitten tapahtuu, kun odotukset on ohi? Onko ne ikinä ohi? Iskeekö tyhjyys? No, ehkä sitä on turha miettiä tässä vaiheessa, kun ei olla päästy tämän pidemmälle..

Loman jälkeen.

Palasin eilen taas luentosalin penkille heinäkuun lomailun jälkeen. Heinäkuussa olin Bulgariassa, Tampereella, kotiseudullani ja Skotlannissa, joten kovin montaa yötä en omassa sängyssä viettänyt. Sunnuntai-iltana myöhään saavuin vihdoin kotiin ja eilinen on mennyt aikamoisessa kulttuurishokissa. Kiukuttanutkin oikein urakalla, miesparka.

Osansa ahdistuneista fiiliksistä antoi odotus tämänaamuisesta soitosta Naistenklinikalta. Soitto saapui juuri äsken ja selvisi, että kromosomeissani ei ole mitään vikaa. Helpotus? No ainakin tiedon saaminen helpotti, mutta samalla alkoi myös jännitys jo tulevaa hoitoa varten. Se tulee alkamaan syys-lokakuussa (riippuen kuinka kiirettä siellä taas pitää..) ja tällä kertaa Menopurilla. Siinä on kuulemma vielä lisäksi hormonia, joka auttaa munasoluja kypsymään paremmin. Mutta hirveä stressi tietysti siitä jo, että se on sitten viimeinen hoito.

Aion kaikesta huolimatta maksaa harrastukseni syyskauden maksun (taikausko) ja onpahan sitten jotain mitä treenata, jos kaikki menee taas penkin alle. Sinne on ollut ikävä, kun jätin kevään maksun suorittamatta, kun ajattelin, että en voi sinne mennä. Laji on siis sellainen, että sitä ei oikein voi raskaana harrastaa. Tosin vielä elokuussa en pääse sinne muutenkaan, kun luennot ovat tietysti iltaisin. Seuraavan viiden viikon aikana on kahtena kertana vain vapaata (treenit ti ja to), jolloin sinne pääsisin. Pakko yrittää mennä!

Huijui!

Täältä löytyikin yllättäen linkki tännekin. Huijui oli ensimmäinen ajatus. Vaikka julkisesti kirjoitankin, niin silti vähän hirvitti. Nämä ajatukset ovat henkilökohtaisia ja tuntuu (itsestä) oudolta, että ovat linkittäneet blogeja edes kysymättä saako niin tehdä. Noh.

Loma oli mukava, ei paljon näkynyt pallomahoja, jotka tällä hetkellä aiheuttavat vain suunnatonta kipua. Sen jälkeen niitä onkin taas näkynyt (kiitos vain kesä, kun et enää peittele näitä mahoja) ja olen koettanut paeta paikkoihin, joissa niihin vähemmän törmäisi. Pfft.

En tiiä. Menkkoja tässä odotellessa, vaikka onkin kokeiltu taas yksi keino: lomamatka ja siemenenkylvöä joka toinen päivä. Jotenkin kovasti epäilen tämän keinon toteutumista. ;D Mutta voinpahan taas lisätä senkin listaan, jos vinkkejä alkaa sadella.

Parin viikon päästä jo soittavat Naikkarilta kromosomituloksista. En tiiä mitä haluaisin sieltä kuulla. Siihen asti pakenen ja pakoilen.

Lämmin kesä.

Kesästä näyttää tulevan lämmin. Niin taisin viime kesänä puhua, että lämmin kesä tulossa, kun oli uhka joutua raskaaksi. No, se siitä uhasta sitten, mutta lämpöä riittää näköjään silti!

Mutta nyt Bulgariaan viikoksi lämmittelemään, ettei vallan palellu.

Väsyttää ja jumittaa.

Pitäis lukea tenttiin ja kirjoittaa luentopäiväkirjaa, mut pääasiassa päivät menee eteenpäin haahuillessa. Ei oikein mihinkään pysty keskittymään ja elän päiviä yksi etappi kerrallaan: aamulenkki, postintulo, lounas, luento, nukkumaan. Itseasiassa toivoisin kyllä nukkumisosion olevan pidempi kuin nyt, unimaailmassa kaikki on mahdollista. Toisaalta vuorokaudessa saisi olla enemmän tunteja.

Kontrollintarve.

Hirveä tarve saada kontrolloida asioita, tarpeellisia ja tarpeettomia, kontrolloitavia ja kontrolloimattomia. Ehkä tää yrittää tasapainottaa sitä, että että sitä yhtä asiaa ei pysty kontrolloimaan?

Ei taas meinais jaksaa ihmisiä. Ainakaan suomea puhuvia. Tekis mieli lähtee jonnekin muualle, Australiaan tms, töihin tai jotain. Ees hetkeks. Vaikka keräämään puuvillaa tai ihan mitä tahansa simppeliä, mutta raskasta ilman sen suurempia vaatimuksia. Ehkä joskus.

Tekstikin haahuilee. Ähs.

Väsyttää.

Työvoimaviranomaisten kanssa tulee tietysti aina ongelmia. Hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan-asenne tipautti eilen ja kovaa. Tutkitaan-vaiheen jälkeinen puhelu (n. 5 min edellisestä) helpotti vähän ja vaaditut asiakirjat hommattuani toivon niiden pelastavan tilanteelta. On aika reilua, että itse maksamiensa SIVUtoimisten opintojen takia, joita vain heidän laskujensa mukaan olisi 2 op liikaa, ei luettaisi työttömäksi eikä näin ollen oikeutetuksi liiton rahoille. Ei myöskään opintotuelle. Eikö lakia voitaisi muuttaa niin, että esimerkiksi avoimessa sivutoimisesti opiskeleva ei saisi kieltäytyä tarjotusta työstä vedoten opintoihin, eikä vain kytätä tuleeko kuukaudessa liikaa opintopisteitä? Pitäisi siis mieluumin heidän mielestään maata kotona. Itse ainakin opiskelen kyseistä opintokokonaisuutta saadakseni joskus siihen liittyvää työtä ja pystyn kyllä menemään töihinkin, jos semmoista minulle eteen tulee, opinnoista huolimatta. "Muttakun meillä on tämä laki, että kuukaudessa saa opiskella vain 3 op, jos se on enemmän, niin se on päätoimista opiskelua." Bullshit.

No, se siitä. Joka päivä, jatkuvasti, tulee muistutusta siitä, kuinka epäonnistunut yksilö olet lisääntymisen saralla. Kyyneleet kirpoavat silmäkulmaan yksittäisestä sanasta luennolla, junassa raivokohtauksen saanutta uhmaikäistä kuunnellessa, jonkun puolitutun yllättävän rantapallon ilmestymisestä mahan seudulle ja eniten ehkä niissä tilanteissa, joissa vanhempi ei tunnu arvostavan lastaan. Tupakoidaan lapsen vaunun tai rattaiden vieressä, puhalletaan savua silmille, huudetaan omaa väsymystään lapselle jne. Kuinka paljon on vanhempia, jotka eivät edes pysty huolehtimaan lapsistaan ja sinä, joka pystyisit, et niitä saa? Eihän se tunnu kivalta, mutta tasan eivät mene nallekarkit. Miten vaikea on joskus hokea itselleen, että sinulla on kaikki hyvin, on ruokaa, katto pään päällä, ihana aviopuoliso ja varaa jopa luksukseen välillä, joten mitä sitten jos se yksi vain puuttuu? Se yksi vain tuntuu olevan se maailman tärkein asia, ja niinhän sen oikeasti pitäisi ollakin. Sen puuttuminen voi musertaa alle kaiken sen muun, joka on hyvin.

Yllätin itseni eilen tuijottamasta hymyillen suomalaista naista, jolla oli 2 pientä aasialaiset piirteet omaavaa lasta. Mietin, oliko hänen miehensä jostain päin Aasiaa, vai oliko lapset adoptoitu. Aloin miettiä, että entäs jos sittenkin lähtisi adoptioprosessiin mukaan? Se veisi hirveästi aikaa ja rahaa ja tietysti miehenkin pitäisi siihen sitten lähteä mukaan, mutta ne, jotka minut tuntevat, sanoisivat varmasti, että se olisi todella minun juttuni.

Mutta katsotaan nyt ensin tämä prosessi loppuun. Eihän tässä vielä olla edes loppusuoralla, vaikka ICSI onkin jo loppupäässä lapsettomuushoitoja. Meillä vain ei niitä "miedompia" edes tehty, joten siksi tämä tuntuu vielä aika alulta. Ikää vain alkaa, omasta mielestäni ainakin, olla jo liikaa. En ole vielä päässyt selvyyteen itseni kanssa, onko 40-vuotias jo liian vanha tulemaan ensi kertaa äidiksi. Sitä nimittäin varmasti olisin, jos adoptioprosessi pistettäisiin käyntiin..

Moni sanoo, että olen vielä nuori, mutta itsestäni ei siltä tunnu. Ehkä kova elämänkouluni on saanut elämäni tuntumaan pidemmältä, kuin mitä se fyysisesti tähän asti on ollut. Vuosia on hukkunut välistäkin. Minulla on vielä töitä siinä ajattelumallissa, jota olen itselläni pitänyt, että lapset olisi hyvä saada nuorena, alle 30-vuotiaana. Ei aikaa voi kääntää taaksepäinkään, harmi kyllä.

How to hate yourself..

On todella vaikeata hyväksyä oma fyysinen olemuksensa, jonka hormonit ovat kätevästi turvottaneet, kun sisällä vartalosi pettää sinut. Maha on turvonnut, kuin kiusallaan, pieneksi ja välillä vähemmän pieneksi rantapalloksi, siihen, johon on ollut pyrkimys, mutta johon ei kuitenkaan näytä mitenkään pääsevän. Tissit ovat todella kipeät vain odottaakseen kohta hyökkäävää menkkakipua. Selkä jo oireilee.. Kiitos taas kaikesta tästä!

Olen alkanut inhota taas heräämistä.

Päivän opetus.

Älä ikinä, ikinä käy facebookissa katsomassa mitä jollekin vanhalle koulukaverille kuuluu! Se voi kääntää puukkoa sisuksissasi todella kipeästi. Sensijaan siirrä hänet ignore-osastoon siitä lähtien.

Krääh.

Oon ehkä saanu jotenkin tilanteen jo hyväksyttyä. Ärsyttävintä on se, että kaikki piikit ja kivut olivat turhia. Rahanmenoa ei nyt viitsi edes laskea, kun maksukatto oli lääkkeiden osalta täynnä. Joku alitajunta oli tuumannu, et ostetaan Luget sit vasta pe ja eihän niitä sitten tarvinut edes ostaa. Viimeksi ostin ne samalla kuin Pregnylin.

Maanantaina verikokeisiin. Tutkivat onko jossain kromosomissa translokaatiota, jos se aiheuttaa tän. Äh. Jos ei, niin sit kokeillaan vielä kierros Menopurilla. Sekin tosin sitten vasta syksyllä, koska kesätauot ja muut ihanat asiat tässä välissä. (Inhoon sitä, että joutuu oottamaan aina vaan ja sit on vielä jotain typeriä kesätaukoja ja joulutaukoja).

Vuosi sitten ajattelin, että tästä kesästä tulee helteinen, koska mulla ois yks maha kasvatettavana. Nyt ajattelen ihan samaa tulevasta kesästä. Fffft.

Miten pettynyt sitä taas on ollut itseensä ja tuntuu, että kaikki muut ajattelevat sun olevan epäonnistunut yksilö. Luulen, että se loistaa kilometrin päähän ja ei tee mieli edes ihmisten ilmoille. Jokaista pallomahaa tekis mieli potkaista (ei sillä, että se ois tän mahan omistajan vika, että hän on raskaana, vaan se, että pallomahan näkeminen tekee vaan ihan hemmetin kipeää.) Nyt niitä rantapalloja on tuntunut olevan ihan hirvittävästi liikkeellä! Niitä, jotka ovat saaneet sen alulle, kun meillä epäonnistui ensimmäinen hoito. Thanks World! Olishan se ollu ihan liikaa pyydetty, että joku asia ois voinu sujuu helposti!!

Onko tää nyt niin, että syy on sekä miehessä, että naisessa? Huraa... No, kun ei olla tarpeeks tässä odoteltu, niin odotellaan seuraavaks pari kk niitä verikokeiden tuloksia. Katselin tuossa toissailtana vähän jo asiaa luovutetuista munasoluista/alkioista ja adoptiosta. Viimeksimainittu ahdistaa jo pitkän odotusaikansa, kalliin hintansa ja mun pitkän masennuskauden takia. En jaksais millään ruveta puimaan jälkimmäistä läpi enää. Mut askel kerrallaan, ei ehkä kande vielä siirtyä noihin.

(Ps. Kyllä sitä on kokenut tosi paljon kiukkua lapsellisia lapsettomia kohtaan. Itse ei ole saanut sitä ensimmäistäkään, joten ei osaa suhtautua sellaiseen, jolla jo lapsi on, mutta se lapsettomuus kohdistuu lapselle sisaruksen saamiseen. Toisilla ei ole sitä ainuttakaan ja miksei osata sitten nauttia siitä, että edes se yksi on saatu alulle ja ulos asti. Ehkä joskus ymmärrän tämän, mutta just nyt en. Anteeksi heille siis. Anteeksi, että se tekee niin kipeää minulle juuri nyt.)

Hormoniton päivä.

Nyt on menossa tämmöinen välipäivä hormonien osalta. Eilen lykkäsin Pregnylin mahanahasta läpi ja nyt sitten kypsytetään munasatoa. Nää kaikki pistelyt sun muut on kyllä nyt tällä toisella kierroksella menny tosi vähällä huomiolla, kun on muussa elämässä ollut niin paljon tapahtumia.

Eilen olin ensimmäisellä luennolla yliopistolla ja täytyy sanoa, että on kyllä niin mun juttu! Jaksoin kuunnella koko 2½ tuntia, kirjoittaa ylös pohdittavia kysymyksiä luentopäiväkirjaa varten ja vastailin luennoitsijan kysymyksiin, tein itse kysymyksiä jne. Missä se entinen syrjäänvetäytyvä opiskelija? Jouduin jopa vähän hillitsemään itseäni, etten koko ajan olisi jotain kommentoimassa. :D Olen jopa aloittanut jo kahta tenttikirjaa. Muumit sekaisin tässä laaksossa kyllä nyt. Ei se mitään. Jospa piinaviikot sitten menisivät nopeammin, kun on mieleistä tekemistä ja ajateltavaa. Sikälimikäli tässä niihin asti päästään. ;) Pieni pessimisti pitää aina olla, vaikka nyt on kyllä senverran hyvät tsäänssit.

Huomenna punktioon. Enpä ole edes sitä ehtinyt jännittää. :D

Jihuu!

Kokonaiset 6 kappaletta oli siellä jo hienosti odottamassa ja muutama pienempikin! Saa nähdä ehtivätkö ne pienet vielä keskiviikoksi. Punktiopäiväksi tuli siis keskiviikko ja se passaa paremmin kuin hyvin. Pääsen kurssien aloitusluennoille ma ja ti.

Viimeinen työpäiväkin oli ja meni. Taisivat ne tykätä miusta, kun sain 2 korttia, 2 sisu-pastillirasiaa, pandan suklaakuorrutettuja omena-mansikkapaloja, lahjakortin käsihoitoon ja 20 euron lahjakortin the Body Shopiin. Ja sain vielä viimeiseksi näyttää kynteni omalla osastolla, ihan vaan kiusaksi. ;)

300 iui.

Kävin aamulla verikokeissa ja tulokset tulivat kolmen maissa. Jatketaan perjantaihin edelleen 300 iui päivässä. Eipä niitä tuntemuksia ole sen enempää nyt tullut, mutta turvottaa kyllä tehokkaasti.

Henkisesti olen jaksanut ihan ok. Tosin olen vältellyt parhaani mukaan (ja se ei ole helppoa) raskaus- ja äitiysasioita, koska reikäisen mahanahan kanssa ne eivät tunnu kovin kivalta. Kyllä tuo hormonisatsi tuntuu siis siihen vaikuttavan.

Loppuviikon lämpöaaltoa odotellessa.

Kipeä päivä.

Tämä päivä ainakin tällä kertaa teki aika kipeää.. Ei vähiten neulan puhkaistessa mahanahan jo kuudennen kerran.

Mutta eilen oli kiva riehuu siskojen muksujen kanssa.

Lämpöä ja loppuviikkoa odotellessa. Perjantaina on aamulla ultra ja viimeinen työpäivä. Toivottavasti ultran tulos olisi hieman parempi kuin edellisellä kerralla, koska päivästä tulee muutenkin vaikea. Huomenaamulla olisi könyttävä klo 7.30 verikokeisiin. Unille siis!