Viimeiset aika monta vuotta on koko ajan odotettu jotain etappia tai tulosta tai tapahtumaa ja nyt sitten on vuorossa jälleen tädinodottelu. Ja sitten odotetaan päästäänkö tämän tädin jälkeen seuraavaan (ja vikaan!) hoitokertaan. Jos ei päästä, niin sitten odotellaan taas tätiä ja sitten odotellaan hoidon alkamista ja sitten odotellaan hoidon eri vaiheita ja sitten odotellaan saadaanko sieltä yhtään munasolua/alkiota ja sitten odotellaan kiinnittyykö se. Jos näistä vaiheista on päästy, niin sitten odotellaan, ettei vaan tule keskenmenoa ja kun ja jos siitä vaiheesta päästään, niin sitten odotellaan, ettei vaan mitään muuta vakavaa satu matkan varrella. (Mihin jäi se lapsen odotus? Mahtuuko se enää näihin muihin odotuksiin ollenkaan?)
Kyllä sitä vaan näkee välillä niin sumuisin silmin ne ihmiset, jotka pääsevät tuon suuremmitta odoitteluitta pariin viimeiseen odotukseen. Tuskin edes tajuavat pelätä keskenmenoakaan niin paljon. (Tämä on spekulaatiota vain, koska en itse voi päästä ikinä tällaiseen tilanteeseen.)
Olisikohan elämä tyhjää, jos ei joutuisi näin paljon odottamaan? Ja mitä sitten tapahtuu, kun odotukset on ohi? Onko ne ikinä ohi? Iskeekö tyhjyys? No, ehkä sitä on turha miettiä tässä vaiheessa, kun ei olla päästy tämän pidemmälle..
2 kommenttia:
Willow, ikuinen odottelu on ihan hirveää, mutta uskotaan yhdessä, että hoidot kuitenkin tuottavat lopulta tuloksen (siis kun toinen välillä väsyy, niin toinen kuitenkin uskoo :-)!). Luin äskettäin tutkimuksesta, jossa osoitettiin, että hoitoja läpikäyneet äidit ovat keskimääräistä tyytyväisempiä lapsiinsa, ja koko vauvakaruselliin. Eli edes jokin etu näistä kärsimyksistä tulee toivottavasti olemaan... Paljon voimia sulle - toivotaan, että täti ilmaantuu pian, ja hoito pääsee alkamaan!
No ihan loogiselta tuo tutkimustulos kuulostaa. Yleensäkin liian helpolla pääseet (muussakin kuin näissä jutuissa) eivät ehkä välttämättä osaa arvostaa saavuttamiaan asioita.
Tätiä odotellessa juu. :)
Lähetä kommentti