Tilastotiede-epätoivoa.

Saatte luvan jo läppästä poskelle tästä hyvästä: tilastotieteilijä päässäni yrittää piipittää, että kun niin moni lapsettomuusblogilainen on plussannut (oikeasti jee!!), niin kohta alkaa olla se 80% täynnä ja mulla ei ole enää tilaa sinne. Eihän se nyt ihan noinkaan mene, muttaku. :D

Suprecur on mennyt aika lungisti. Pieniä sivuoireita on ollut välillä, mitä aiemmissa hoidoissa ei eli uniongelmia, kuumia aaltoja (liittyy edelliseen), tissikipua ja alavatsasärkyä. Ne ovat, kuten aiemminkin mainitsin, kuitenkin positiivisia juttuja. Lisää positiivisia asioita on se, että Suprecur tuntuu ärsyttävän nenää vähemmän kuin Synarela, se on helpompi annostella ja en ole vielä saanut nuhaa/flunssaa, minkä molemmissa aiemmissa hoidoissa olen onnistunut kalastamaan. Jee sillekin siis!

Kaikenkaikkiaan tämä on lähtenyt tosi positiivisesti liikkeelle ja pessimisti pelkää, että missähän vaiheessa tämä sitten kosahtaa. Päästiin heti ekasta kerrasta tähän hoitorumbaan, sain ajan psykologille, hormonilääkemuutokset ovat tuntuneet toistaiseksi positiiviselta. Suorastaan pelottavan hyvin mennyt nyt.

Välillä iskee kyllä flashbackeja aiemmista hoidoista, tai lähinnä niiden epäonnistumisten tuskista. Pitäis nyt koittaa unohtaa ne ja ajatella, että tämä on nyt taas eri hoito ja vanhoilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.

Kolmas päivä

Kolmas päivä Suprecuria alkoi osaltani jo seitsemältä. Klo seitsemän herätyksiä tulee nyt sitten olemaan seuraavat 4 viikkoa ja jos siirtoon asti päästään, niin vielä jokunen lisää. Eipä siinä, jos sais nopsasti heti yhdentoista jälkeen unta, muttakun ei saa.

Tällä kertaa on ollut sivuoireitakin. Alavatsaa vihloo ja tissejä särkee. Nuo uniongelmat ja vastaavat on myöskin sivuoirelistalla, mutta mulla on niitä muutenkin, joten en osaa sanoa mikä johtuu mistäkin.

Hölmöä, mut tuntuu kivalta, kun on jotain oireita. :D Lääkkeet, kaikenlaiset, vaikuttaa mulla yleensä tosi huonosti ja näinollen niitä sivuoireitakaan ei yleensä juuri ole. Nytkun niitä on edes vähän, niin tuntuu, että lääkekin vaikuttaa paremmin. Jee! Vaikka ei mulla ikinä ole tässä vaiheessa tainnut olla ongelmia lääkkeen vaikuttamisen suhteen.

Huomenna leikin pingviiniä kummipojan synttäreillä. Jee!

Univaikeuksia.

Maanantaina aloitettiin taas kerran Synarela ja samalla myös nukkumiseen tarkoitetun lääkkeen tiputus. Mun olis pitänyt viikon verran käyttää sitä pienimmällä annoksella, mutta mulla ei ollut kuin 4 kappaletta niitä pieniä jäljellä ja en jaksanut pyytää reseptiä tai edes ylipäänsä hakea niitä lisää. Nyt sitten on ensimmäinen yö kokonaan ilman ja täytyy sanoa, että ei kovin hyvin mene. Osasin kyllä odottaa sitä ja en ota siitä nyt stressiä, mutta eihän tämä kivaa ole. Muutaman tunnin olen kyllä saanut nukuttua, mutta miehen tultua nukkumaan (eli pyörimään) heräsin ihan liikaa ja nyt olen ollut jo kolmisen tuntia hereillä. Vajaa tunti sitten nousin ylös kokonaan ja tulin ottamaan valeriaanaa sekä vähän syömään jotain ja kohta menen pikku lukuvalon kanssa takaisin sänkyyn. Tällä hetkellä kyllä ei väsytä tipan vertaa.

Ongelmana mulla onkin aina ollut se, että en yleensä tunne väsymystä. Jos mun pitäis mennä nukkumaan silloin, kun alkaa väsyttämään (niinkuin unikoulussa ohjeistavat), niin olisin tässä luultavasti vielä aamullakin. Ja vaikka väsyttäisikin, niin sänkyyn mennessä viimeisetkin väsymyksen rippeet katoavat kuin tuhka tuuleen.

Synarelakin tietysti saattaa aiheuttaa uniongelmia. Koitan nyt vain olla stressaamatta tästä nukkumattomuudesta, jos se unikin sitten tajuaisi ihan luonnollisesti tulla. Hoidon toivotun lopputuloksen toivon myös väsyttävän sen verran, että ei tarvitsisi enää valvoa. Ja jos hoito ei tuo tulosta, otan nuo lääkkeet hetkeksi takaisin käyttöön, oli miten oli.

Muista elämän kuvioista sen verran, että irtisanouduin töistä! Nyt vasta viikon jälkeen alan tajuta, että loppu koittaa joku päivä ja enää ei tarvitse stressata mistään. 14.5. on viimeinen työpäivä. Toivottavasti kroppa kestää nuo viimeiset viikot, en nimittäin ole omalla osastollani (sen takia tässä vähän niinkuin lähdinkin) ja tuon toisen osaston homma jumittaa selän, hartiat ja niskan tosi tehokkaasti.

Ehkä menen nyt lukemaan peiton alle. Tässä ehtisi vielä kolmisen tuntia nukkua ennenkuin pitää herätä nenän sumutteluun. (Sekin vielä...)

Tyyppi kyydissä.

En jaksanut eilen kirjoittaa, mutta tosiaan yksi tyyppi sieltä lähti mukaan. Ei ollut mikään top-luokan alkio, koska kahdessa solussa oli kaksi tumaa eli ei jakautunut aivan kunnolla. Kyytiin se nyt kuitenkin laitettiin, koska toki mahdollisuuksia on. Ei ihan niin hyvät tsäänssit kiinnittyä ja vähän korkeampi keskenmenon vaara, mutta kunhan päästään alkuraskaudesta, niin sitten jatkuu normaalina.

En kovin lujasti jaksa uskoa, että se kyytiin vielä jäisi, ensimmäisellä kerralla. Tokihan se on mahdollista, mutta joku vaan inttää vastaan koko ajan. Testipäiväkään, 1.2., ei tunnu kovin lupaavalta sattuneesta syystä. Mua pelottaa muutenkin jo ajatus testipäivästä, ehkä se toivo mikä kuitenkin on ja sitä suuremmin se pettymys mikä siitä toivon menetyksestä tulisi. En edes tiedä olisiko parempi testata itse vai odottaa verikoetuloksia. Äh!

Nyt on siis Lugesteronit eli keltarauhashormonilääkkeet päällä. 8 tunnin välein tungetaan emättimeen. Yöunet siis jää väkisin lyhyeksi, kun en ole ollenkaan nopea nukahtamaan, tunti menee yleensä helposti ja sitten nukkumisaikaa ei jääkään kuin 7 tuntia. Vaikka vielä tämän viikon olenkin kotona ja voisi jatkaa nukkumista Lugen jälkeen, niin en mä enää herättyäni unta saa. Huoh.

Nukkumisongelmat nostikin taas vähän päätään ja etsin netistä tietoa Uniklinikoista. Tuosta aika läheltä löytyisikin yksi, mutta raha lienee nyt ongelma. Itseasiassa haluaisin vain saada keinoja, millä saisin turhan herkälle virittyneen hermoston rauhallisemmaksi. Toki jo jotain tiedänkin ja käytössäkin on, mutta mahdollisesti lisää tietoa mihin juuri itse voisi kiinnittää huomiota. Näitä tässä jo vähän ennakkoon mietinkin sitten kun/jos vauva tulee taloon ja yöheräämiset ovat väistämättömiä. Luonto voi auttaa, mutta haluan olla edes jotenkin valmistautunut.

Joulu.

Joulu on mennyt anopin luona Joensuussa. On syöty ja otettu villiintyneitä valokuvia itsestämme ja karvaeläimistä.

Synarela ei ole aiheuttanut mitään muuta kuin, sen minulle tietysti tutuimman, unettomuuden. Ei onneksi hirmu pahana, heräilen vaan tiuhaan yöllä, kun normaalisti en ole nyt vuoden aikana hirveästi heräillyt. Olisihan se pitänyt arvata, että tämä oire on se, joka iskee jokatapauksessa. En tiedä onko se tämä hormoni vai mikä, mutta ajatukset eivät oikeastaan hirveästi minkään muun asian ympärillä pyöri. Maltti on kadonnut myös jonnekin metsän siimekseen.

Huomenna...

..soi ivf-hoitajan puhelin iltapäivällä ja tämä show voi alkaa.

Ja voi hemmetti kun nyt sattuu mahaan ja selkään, taidan mennä peiton alle pelaamaan ja henkisesti lepäämään. Reipas kävelylenkki ois ihan jees tähän kipuiluun, mut seura puuttuu, enkä jaksa alkaa vinkumaan ketään seuraksi. Nyt just tuntuu myös siltä, että en jaksais puhua kenenkään kanssa mistään, varsinkaan näistä asioista, kun on tunne, että ei kukaan jaksa kuunnella. Se on palturia, koska tiedän olevan kuunteluhaluisiakin ihmisiä, mutta mieli haluaa nyt vähän leikkiä mun kanssa. Suotakoon se sunnuntaina ja unohdutaan virtuaalimaailmaan maan alle hetkeksi.

Lääkkeen tiputus on menossa ja se on tarkoittanut huonosti nukuttuja öitä. Sekin osaltaan vaikuttaa fiilikseen. Onneksi tuossa oli vielä täysikuu pahentamassa ihmissusiaikaa. Uuuuuuu-uuuuuuuu!

Sateinen lauantai.

Joskus vuosia sitten luulin, että saan lapsen 24-vuotiaana, niinkuin äitini ja isoäitini. Ajattelin, että niin oli tarkoitus. 24-vuotiaana erosin ensimmäisestä parisuhteestani ja sairastuin vakavaan masennukseen. Ei mennyt ihan niin kuin olin luullut. Tosin olen oppinut ymmärtämään lauseen luulo ei ole tiedon väärti.

Masennuksen aikaan tunsin suurta kateutta niitä kohtaan, jotka odottivat lasta. En ikinä niitä kohtaan, joilla jo oli lapsi. Raskaus oli se, jota olin vailla. Halusin tuntea ruumiini ja sen muutokset; ajattelin, että se jotenkin toisi ruumiini lähemmäksi sisäistä itseäni. Sinä aikana tuulella oli suuri merkitys, se auttoi minua tuntemaan ruumiini rajat. Saatoin istua tuntitolkulla laiturin nokassa palellen ja tuulen hivellessä kasvojani.

Toinen, epäonninen, parisuhde ei tuonut myöskään lasta, vaikka sille lupa annettiin. Ja hyvä niin. Masennus oli edelleen paha ja tuon suhteen jälkeen se myös lähti kohti pohjamutia. Inhosin raskaana olevia naisia. Inho ehkä lähti siitä, että ajattelin, että he ovat saaneet sen onnen, jota itse olin vailla. Masentuneena inhosi ympärillään näkyvää onnea, sitä olisi suonut muidenkin kärsivän. Itkin, kun kuulin jonkun tutun odottavan lasta. Itkin kiukusta, miksei se voinut osua kohdalleni? Olisin halunnut muutakin sisältöä elämääni kuin masennuksen. Nyt ymmärrän arvostaa sitä, että lasta ei minulle silloin vielä suotu, se olisi ollut aivan väärä lähtökohta. Sain yksin käydä siellä pohjamudassa ja nousta sieltä. Masennus on siitä inhottava sairaus, että ei voi tietää paraneeko siitä ikinä.

En ollut täysin lähtenyt paranemaan vielä silloin, kun ehkäisy jätettiin pois. Olin kuitenkin reippaasti menossa parempaan suuntaan. Pian tulivat muutoksen tuulet; ostimme asunnon ja sain työpaikan. Asunnostamme näkee metsää ja kalliota, vaikka onkin kaupungissa. Rauhoituin. Työ lähti sujumaan hyvin ja kenties tämän onnistumisen kautta alkoi masennus hellittää otettaan. Vielä viime syksynä kuitenkin taistelin toisen pitkäikäisen vaivan kanssa: unettomuus. Koko viime kesä etsittiin siihen lääkitystä, mutta mikään ei auttanut. Nukuin öisin 2-3 tuntia. Kaikesta tästä huolimatta jaksoin käydä töissä. Lopulta syksyllä löytyi lääke, joka alkoi purra ja nyt nukun hyvin 8-9 tuntia. Tosin rytmistä täytyy pitää kiinni, herään joka tapauksessa viimeistään klo 8 ja jos on illalla mennyt myöhään, sen kyllä huomaa.

Lääkettä ei saa käyttää raskauden aikana, joten olin ja olen huolissani siitä miten käy raskauden alkaessa. Unilääkäri tosin kertoi, että usein unettomuutta sairastavilla raskaus auttaa siihen. Toivon, että näin käy, muuten voi tulla raskaat 9 kuukautta ja vielä imetysaika päälle. Minulla on kyllä tiedossa lääke, jota voisin silloin käyttää, mutta mieluumin hoitaisin raskausajan lääkkeittä.

Lääkkeen osalta nyt on helpompaa se, että tiedän, koska raskaus mahdollisesti alkaa. Lääke ei ole vaarallinen ensimmäisellä kolmanneksella, helpotuksekseni aikoinaan asiaa miettiessäni, mutta kun nyt tiedän, koska raskautuminen on mahdollista, on tilanne helpottunut.

Näin etukäteen tämä unettomuus on ehkä yksi suurimmista jännitystä aiheuttavista asioista. Miten selviän, jos raskaus ei korjaa sitä, edes hetkellisesti?