Väsyttää.

Työvoimaviranomaisten kanssa tulee tietysti aina ongelmia. Hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan-asenne tipautti eilen ja kovaa. Tutkitaan-vaiheen jälkeinen puhelu (n. 5 min edellisestä) helpotti vähän ja vaaditut asiakirjat hommattuani toivon niiden pelastavan tilanteelta. On aika reilua, että itse maksamiensa SIVUtoimisten opintojen takia, joita vain heidän laskujensa mukaan olisi 2 op liikaa, ei luettaisi työttömäksi eikä näin ollen oikeutetuksi liiton rahoille. Ei myöskään opintotuelle. Eikö lakia voitaisi muuttaa niin, että esimerkiksi avoimessa sivutoimisesti opiskeleva ei saisi kieltäytyä tarjotusta työstä vedoten opintoihin, eikä vain kytätä tuleeko kuukaudessa liikaa opintopisteitä? Pitäisi siis mieluumin heidän mielestään maata kotona. Itse ainakin opiskelen kyseistä opintokokonaisuutta saadakseni joskus siihen liittyvää työtä ja pystyn kyllä menemään töihinkin, jos semmoista minulle eteen tulee, opinnoista huolimatta. "Muttakun meillä on tämä laki, että kuukaudessa saa opiskella vain 3 op, jos se on enemmän, niin se on päätoimista opiskelua." Bullshit.

No, se siitä. Joka päivä, jatkuvasti, tulee muistutusta siitä, kuinka epäonnistunut yksilö olet lisääntymisen saralla. Kyyneleet kirpoavat silmäkulmaan yksittäisestä sanasta luennolla, junassa raivokohtauksen saanutta uhmaikäistä kuunnellessa, jonkun puolitutun yllättävän rantapallon ilmestymisestä mahan seudulle ja eniten ehkä niissä tilanteissa, joissa vanhempi ei tunnu arvostavan lastaan. Tupakoidaan lapsen vaunun tai rattaiden vieressä, puhalletaan savua silmille, huudetaan omaa väsymystään lapselle jne. Kuinka paljon on vanhempia, jotka eivät edes pysty huolehtimaan lapsistaan ja sinä, joka pystyisit, et niitä saa? Eihän se tunnu kivalta, mutta tasan eivät mene nallekarkit. Miten vaikea on joskus hokea itselleen, että sinulla on kaikki hyvin, on ruokaa, katto pään päällä, ihana aviopuoliso ja varaa jopa luksukseen välillä, joten mitä sitten jos se yksi vain puuttuu? Se yksi vain tuntuu olevan se maailman tärkein asia, ja niinhän sen oikeasti pitäisi ollakin. Sen puuttuminen voi musertaa alle kaiken sen muun, joka on hyvin.

Yllätin itseni eilen tuijottamasta hymyillen suomalaista naista, jolla oli 2 pientä aasialaiset piirteet omaavaa lasta. Mietin, oliko hänen miehensä jostain päin Aasiaa, vai oliko lapset adoptoitu. Aloin miettiä, että entäs jos sittenkin lähtisi adoptioprosessiin mukaan? Se veisi hirveästi aikaa ja rahaa ja tietysti miehenkin pitäisi siihen sitten lähteä mukaan, mutta ne, jotka minut tuntevat, sanoisivat varmasti, että se olisi todella minun juttuni.

Mutta katsotaan nyt ensin tämä prosessi loppuun. Eihän tässä vielä olla edes loppusuoralla, vaikka ICSI onkin jo loppupäässä lapsettomuushoitoja. Meillä vain ei niitä "miedompia" edes tehty, joten siksi tämä tuntuu vielä aika alulta. Ikää vain alkaa, omasta mielestäni ainakin, olla jo liikaa. En ole vielä päässyt selvyyteen itseni kanssa, onko 40-vuotias jo liian vanha tulemaan ensi kertaa äidiksi. Sitä nimittäin varmasti olisin, jos adoptioprosessi pistettäisiin käyntiin..

Moni sanoo, että olen vielä nuori, mutta itsestäni ei siltä tunnu. Ehkä kova elämänkouluni on saanut elämäni tuntumaan pidemmältä, kuin mitä se fyysisesti tähän asti on ollut. Vuosia on hukkunut välistäkin. Minulla on vielä töitä siinä ajattelumallissa, jota olen itselläni pitänyt, että lapset olisi hyvä saada nuorena, alle 30-vuotiaana. Ei aikaa voi kääntää taaksepäinkään, harmi kyllä.