Käytiin tänään Lagunassa syömässä hyvin, koska eilen oli toinen hääpäivämme. Mies lähti jo omille teilleen, mutta jäin äsken parvekkeelle miettimään, hiljainen sunnuntaihetki auringon lämmössä. Mietin, miltä se tuntuu, kun saan kuulla olevani raskaana. En pysty edes kuvittelemaan reaktiotani sitten, tällä hetkellä sain vain itkureaktion sitä ajatellessani. Tästä on paisunut niin iso asia, että en oikeasti voi edes sanoa miltä se sitten tuntuisi.
Toisaalta myös surettaa se, että tämä asia ei voinut mennä luonnollisesti omalla painollaan. Se surutyö pitää nyt vissiin käydä vielä läpi. Itse en ainakaan osaa ottaa näitä asioita niin lungisti, että voisi olla ajattelematta mitään, tosin en usko, että kovin moni muukaan tätä läpikäyvä. Pitääkö olla tämmöinen tunteella käyvä? :D
Tämä "odotusaika" on ollut ja tulee olemaan aika pitkä ihan fyysisestikin. Nyt ei enää ensin odoteta, että saadaan plussa tai päätetään vain jättää ehkäisy pois ja lapsi saa tulla jos haluaa. Itse ainakin on ehtinyt jo paljon miettiä lapsenkasvatusta. Tietenkään en sano, etteikö normaalisti lapsen saavat miettisi näitä samalla lailla etukäteen, heillä tosin sitten jää se yksi prosessi kokonaan pois.
Äh, ehkä tätä pitäisi vielä vähän jäsentää lisää, kun en osaa ilmaista asiaa niinkuin haluaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti